Tulevien vuosien arvosteluista saan lukea myös,
että ääneni on kauniin taipuisa ja
herkkävireinen
ja ylipäätään ihana niin monin tavoin
kuin ääni vain suinkin olla voi,
ja että olen fenomenaalinen ja triumfi
ja että kannan esityksiä älykkäänä
ja vetovoimaisena ja karismaattisena.
Mutta myös, että voisin väännellä naamaani
vähemmän
ja keskittyä sen sijaan keskialani
parantamiseen
ja ylipäätään kaiken sen parantamiseen
mitä äänessä suinkin vain voi parantaa,
ja että minusta tulisi parempi laulaja,
kunhan avaisin henkiset ja fyysiset lukkoni
ja oppisin säästelemään.
Mutta sitä minä en osaa,
säästellä, tunnetta on liikaa.
Liikaa, sitä minä olen:
kunnianhimo ajaa minua liikaa,
elämäni läpi kulkeneille miehille olen ollut
aivan liikaa.
Siksi toisekseen olen aina liian vähän:
kunnianhimoa on maailmanmaineeseen liian vähän,
elämäni tärkeimmille ihmisille olen ollut läsnä aivan liian vähän.
Liikaa, liian vähän.
Siinä välissäkin olisi varmasti elämää,
mutta minua siellä ei ole.

Helena Juntunen & Petri Tamminen: Joskus liikaa, aina liian vähän

Helmet-haasteessa minulla jää aina viimeiseksi kohta ”Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä” ja viime vuonna suositus jäi kokonaan pyytämättä. Siksi päätin tänä vuonna hoitaa tuon kohdan heti alkuvuodesta. Minulle suositeltiin elämäkertakirjaa Joskus liikaa, aina liian vähän – Oopperalaulaja Helena Juntusen elämäntarinoita, jonka Juntunen on kirjoittanut yhdessä kirjailija Petri Tammisen kanssa. Kuuntelin kirjan äänikirjaversion, jonka lukevat kirjoittajat itse. Olen Petri Tammisen kerronnan fani, mutta täytyy tunnustaa, etten ollut koskaan kuullutkaan Helena Juntusesta. Häpeä asiasta hälveni, kun Tamminen esipuheessaan tunnusti saman aukon sivistyksessään. Juntunen oli ottanut häneen yhteyttä tiedustellakseen, voisiko esittää Tammisen teksteihin sävellettyjä lauluja. Tuo projekti ei edennyt, mutta kiinnostavan viestittelyn seurauksena Tamminen ehdotti Juntuselle kirjan kirjoittamista. Ohjeistukseksi hän antoi: ”Älä yritä mitään, kerrot vain kaiken.” Tammisen ohjauksessa syntyi hänen omien sanojensa mukaan klassisen musiikin ammattilaisesta kertova kirja, jonka voi lukea suurella mielenkiinnolla, vaikka ei olisi ikinä oopperassa käynyt. Tämä todellakin pitää paikkansa, sillä näin omaääniseen ja kerronnallisesti raikkaaseen elämäkertateokseen harvoin törmää.

Kirja koostuu lyhyistä luvuista ja lukujen sisälläkin saattaa olla useampi tiivis muisto tai ajatelma. Fragmentaarinen kerronta myös hyppii ajasta toiseen. Kyseessä siis ei ole perinteinen kronologinen elämäkerta, vaan kuten alaotsikkokin sanoo, Juntunen kertoo tarinoita elämänsä ja uransa varrelta. Oopperauran ohella käydään läpi lapsuutta, ihmissuhteita, alkoholismia, perhe-elämää ja muita tärkeitä käännekohtia. Menestyneen sopraanon elämä on ollut vaiherikasta. Uran huippuhetkien lisäksi käsitellään myös epäonnistumiset ja epävarmuudet. Itse asiassa kirja alkaa ja päättyy parin vuoden takaiseen Sentan rooliin Wagnerin Lentävässä hollantilaisessa, josta Juntunen sai murska-arviot. Hän ei siis kaihda nostaa esiin heikkoja hetkiään, mikä tekee tästä taiteilijaelämäkerrasta inhimillisen ja helposti samaistuttavan. Äänikirjana tämä oli erityinen kokemus, sillä Juntunen on luonut kerronnan lomaan rikastetun äänimaailman ja laulaakin välillä. Tamminen lukee esipuheensa lisäksi yhden lehtiartikkelin. Muuten kirja on Juntusen oma show.

Juntunen tarinoi kiertelemättä ja häpeilemättä, mutta myös lämpimän humoristisesti. Tuntuu, että hän käyttää myös elämänsä kuvaamiseen koko äänialaansa, sillä tarinat kulkevat monenlaisissa tunnerekistereissä. Joukossa on paljon hauskoja sattumuksia, mutta myös koskettavia ja vakavia tilanteita. Koska en ole perehtynyt oopperaan taiteenlajina, oli kiinnostavaa päästä kurkistamaan kulissien taakse ja vaativan työn ytimeen. Juntunen avaa kiehtovasti esimerkiksi laulajan äänenmuodostusta eri ruumiinosien kautta, navasta ylöspäin. Kieli on aloittelijan pahin vihollinen. Konsonanttien ja vokaalien väärästä ääntämisestä poisoppiminen voi olla tuskien taival. Oopperalaulajalle kieli tarkoittaa myös vieraiden kielten opettelua. Äänikirjassa kuulee, miten taitavasti Juntunen vaihtaa kielestä toiseen. Hän on laulanut päärooleja esimerkiksi saksaksi, italiaksi, puolaksi ja tšekiksi. Joskus kieltä on saanut opetella lennossa. Juntunen kertoo, miten lensi Amstedamiin esittämään Sibeliuksen Myrskyä ja kuuli vasta perillä, että se tulisi laulaa tanskaksi. Sekin sujui.

Mediassa kirjasta on nostettu otsikoihin lähinnä Juntusen haasteet alkoholin kanssa, vaikka raitistumisesta on jo kaksitoista vuotta. Toki hyvin avoimesti Juntunen kirjassaan kertoo railakkaista vuosistaan, jolloin aamuyöllä baarista palatessa maistuu jopa suolalla terästetty ruoanlaittosherry ja taskusta löytyvien baarikuittien avulla on seuraavana päivänä jäljitettävä polkupyörän sijaintia. Maskeeraaja saa myös monesti meikata mustan silmän piiloon ennen näytöstä. Ulkomailla viinahanat eivät sulkeudu koskaan: Raskaat huvit tekevät työstä helvetin raskasta. Juntunen osallistuu myös omalta osaltaan #metoo-keskusteluun ja nostaa esiin työssään kohtaamaansa seksuaalista häirintää. Juntunen lopetti onneksi juomisen ennen perheen perustamista. Kovin kevyttä ei myöskään ole kansainvälisen oopperalaulajaäidin työ, jota Juntunen kuvaa yhtä harvinaiseksi tapaukseksi kuin olympialaisten pikajuoksijaäitiä. Oopperalaulajaäiti hoitaa yön nuhaista lasta ja varjelee ääntään juomalla hunajateetä, mutta koskaan hän ei ole itse sairaana. Oopperalaulajaäiti ei voi olla pois töistä osallistuakseen lasten joulu- ja kevätjuhliin. Kansainvälinen oopperalaulajaäiti on myös pitkiä aikoja poissa kotoa. Juntunen kertoo, että hänen kansainvälinen agenttinsa irtisanoi sopimuksen, kun hänestä tuli äiti. Ilmeisesti oopperadiivoille ei haluta äitiyttä suoda.

Kävely
”Oopperalaulajat ei osaa laulaa niin kuin normaalit ihmiset.”
Mistä se sellainen luulo tulee?
Ikään kuin kilpakävelijä ei kykenisi käymään R-kioskilla lanteitaan vemputtamatta.

En tiedä kuinka paljon kirjassa on Tammisen kädenjälkeä. Ainakin tutunoloinen tiivis ilmaisu ja lyhyistä katkelmista muodostuva kerronta lienee Tammisen vaikutusta. Tamminen tunnetaan urheilumiehenä, joten olisiko antanut myös sytykkeen mainioon osuuteen, jossa Juntunen vertaa oopperaa erilaisiin urheilulajeihin. Nämä olivat oivaltavia ja hauskoja rinnastuksia. Odotin koko ajan, milloin tulee lentopallon vuoro, mutta Tammisen omaan lempilajiin Juntunen ei ollut uskaltanut kajota. Juntunen jakaa kirjassa myös omia kulttuuritärppejään, niin klassisen musiikin saralta kuin sen ulkopuoleltakin. Mainituksi tulee esimerkiksi Queenin Don’t Stop Me Now kuin Twin Peaksin tunnusmusiikki. Itse päädyin heti kirjan loputtua kuuntelemaan Ravelin Pavanen, niin kauniisti Juntunen tuota teosta kuvaa. E-kirjan puolelta kävin vielä tutkailemassa vaikuttavan roolilistauksen, diskografian ja hauskan kuvaliitteen. Yhteistyössä on voimaa ja tämä kahden taiteilijan yhteistyökirja on siitä hieno osoitus.

Helmet-lukuhaaste 2024:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 50 – Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä.

Helena Juntunen & Petri Tamminen:
Joskus liikaa, aina liian vähän – Oopperalaulaja Helena Juntusen elämäntarinoita
Otava 2023
Äänikirjan lukijat: Helena Juntunen, Petri Tamminen

Muissa blogeissa:
Kirjallisia
Kirsin Book Club

Sinua voisi myös kiinnostaa

Petri Tamminen: Sinua sinua

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa – Väärässä olemisen historia

Meri Eskola: Ehdin rakastaa häntä

Juha Itkonen: Teoriani perheestä

Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Petri Tamminen: Musta vyö

Seuraa Kirjaluotsia

äänikirja elämäkerta Helena Juntunen helmet2024 helmethaaste muistot ooppera Petri Tamminen sopraano