Niihin kolmeensataan kuvaan, jotka Prahassa kahden seuraavan vuoden aikana otin, on tallettunut yksi iloinen ilme: Lihakaupan mies kuuli leipäauton luona hyvän jutun eikä ehtinyt vielä palauttaa sitä ilmettä, jota kaikki prahalaiset siihen aikaan kasvoillaan pitivät.
Lihakaupan miehestä muistan myös, että jos jollakulla oli kadulla ruokaa, kaikki katsoivat häntä tarkasti. Minäkin katsoin. Vaikka olin niin rakastunut, etten muistanut syödä.
Niin rakastunut minä olin, että odotin autiolla kadulla valojen vaihtumista. Rakkauteni pyrki sopusointuun koko maailman kanssa. Se oli helppoa silloin, maailmaa oli niin vähän vielä.
H sen sijaan ei ollut rakastunut minuun. Mutta sen minä tiesin vain järjellä, ja järjellä tietäminen ei ole ihmisten välisissä asioissa tietämistä lainkaan.
Siksi toisekseen en osannut erottaa himoa rakkaudesta. Ja millä muulla kuin rakkaudella minä olisin sellaista himon määrää selittänytkään.
Varsinkaan kun minulla ei ollut minkäänlaista halua selittää hänen himoaan millään muulla kuin rakkaudella.

– Petri Tamminen: Sinua sinua

Petri Tammisen Sinua sinua on tiivis, hiljainen ja silti monikerroksinen romaani rakkaudesta, häpeästä, muistamisesta ja hyväksynnän janoamisesta. Tammiselle tyypilliseen tapaan teos on täynnä lakonista huumoria ja syvällisiä havaintoja, jotka tihentyvät aforismeiksi asti. Mutta tällä kertaa mukana on myös jotain erityisen vereslihaista: henkilökohtaisten valokuvien kautta syntyy poikkeuksellisen intiimi tunnelma.

Romaanin Petri-niminen kertoja vie meidät vuoteen 1988, Prahaan, missä kaikki on harmaata, mutta hänen elämässään paistaa aurinko. Hän on juuri mennyt kihloihin, mutta satunnainen kohtaaminen kadulla sekoittaa suunnitelmat ja kihlattu vaihtuu lennosta prahalaiseen nuoreen naiseen. Petri on niin rakastunut, ettei huomaa, ettei toinen ole. Himo on helppo sekoittaa rakkauteen, varsinkin kun on ”21-vuotias ja kirjastosta kotoisin ja sieltäkin ihan eri hyllyiltä.” Prahan kasarmimainen ilmapiiri ei haittaa, kun rakkaus kuohuu – tai ainakin siltä tuntuu. Romaanin nimettömäksi jäävä H on kertojalle enemmän kuin ihastus. Hän on nuoruudenrakkaus, joka jää elämään sitkeästi mielessä, vaikka suhde ei koskaan pääse kunnolla alkuun. Kertoja pohtii, miksi juuri himon hetket painuvat mieleen – ja löytää vastauksen hyväksynnän kaipuusta: ”Jota oli aina niin vailla, että oikein säikähti, kun joku hyväksyi.”

Tammisen oma valokuva-arkisto tuo romaaniin kiinnostavan kerroksen. Mustavalkoiset kuvat kulkevat mukana muistoissa ja luovat tunnelmaa kylmän sodan ajan Prahasta. Pääsee kertoja myös konkreettisesti aistimaan jännitteistä ilmapiiriä, kun tutun vinkistä salakuljettaa junalla antiikkiviulun Prahasta Suomeen. Sillä saisi kustannettua ainakin neljä Prahan matkaa oman rakkaan luo. Aika rohkea teko mieheltä, jonka rikollisin hetki on ollut minttulakritsin varastaminen – ja palauttaminen – 10-vuotiaana.

Romaanin kieli on tuttua Tammista – vähäeleistä, mutta latautunutta. Välillä siteerataan Ilpo Tiihosen runoja ja analysoidaan Veikko Huovisen tuotantoa kesken rakastelutilanteen. Ja juuri tällaiset yhdistelmät tekevät Tammisesta Tammisen: hän saa suurimmat tunteet mahtumaan kaikkein pienimpiin sanoihin ja banaaleimpiin tilanteisiin. Kirjassa muistellaan myös äitiä – lämmöllä ja tarkasti. Tamminen kysyy: miksi jotkut täysin mitättömät yksityiskohdat jäävät muistiin? Vastaus on yhtä ytimekäs kuin kaunis: ”niin pienelle muistolle ei aikakaan mahda mitään.” Toiset muistot vääristyvät, toiset säilyvät. Ehkä ne pienimmät soljuvat ajan tiimalasin läpi muuttumattomina.

Häpeä on toinen vahva teema. ”Intohimoinen häpeäjä keksii hävettävää mistä tahansa. […] mutta oikein suuri häpeä voi jäädä häpeämättä vuosikymmeniksi.” Kertoja palaa vuosien päästä Prahaan etsimään H:n, vaikka ei itsekään täysin ymmärrä, miksi. Ehkä siksi, että ensimmäinen rakkaus jäi kesken. Ehkä siksi, että jotkin muistot ovat kuin avoimia lauseita, joita ei koskaan saatettu päätökseen. Mutta tämä ei ole romanttinen ele – ei sellainen, joka puhdistaa. Pikemminkin se sotkee. Kertoja itsekin myöntää: nykyisen vaimonsa kanssa heidän ensimmäisen yhteisen joulunsa hän vietti Prahassa H:n kanssa. Se hävettää yhä.

Ja silti Tamminen kirjoittaa vaimostaan kauniisti. Hän ei jää H:n vangiksi. Lopulta Sinua sinua on kunnianosoitus kahdelle rakkaudelle: sille, joka oli nuorena, ja sille, joka kantaa. Vaimon lisäksi romaanin toiseksi sankariksi nousee äiti, jonka läsnäolo tuntuu vahvana kertojan elämässä ja kielessä. Molemmissa suhteissa piilee jotain aitoa ja haurasta – rakkautta, joka ei ehkä huuda mutta jää. Eräässä muistorikkaassa kohtauksessa kertoja istuu Helsingin Vanhankirkon puistossa. Ehkä ei ole sattumaa, että samassa puistossa tapahtuu jotain merkittävää myös Antti Röngän, Tammisen pojan, romaanissa Kiltti poika. Kirjailijoiden muistiin tallentuu samoja paikkoja, samoja painoja. Petri Tamminen on taas kirjoittanut kirjan, jossa hiljaisuus kuuluu, ja jossa jokainen pieni yksityiskohta voi olla avain johonkin suurempaan. Sinua sinua ei huuda eikä selitä. Se kuiskaa – ja jää kaikumaan.

Petri Tamminen:
Sinua sinua
Otava 2025

Muissa blogeissa:
Levoton lukija
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Antti Rönkä: Kiltti poika

Helena Juntunen & Petri Tamminen: Joskus liikaa, aina liian vähän

Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Petri Tamminen: Musta vyö

Petri Tamminen: Suomen historia

Seuraa Kirjaluotsia

äiti häpeä hyväksynnän tarve muistot nuoruuden rakkaus Petri Tamminen Praha rakkaus Sinua sinua valokuvat