Dentro de lo que cabe, en el reparto de sepulturas, el niño tuvo suerte. Mariaje se apresura a corregir a su padre. Querrás decir que quien tuvo suerte fuiste tú. Y Nicasio, tras pensárselo unos instantes, no encuentra réplica posible y da la razón a su hija.

El caso es que al Nuco le tocó un nicho en la tercera fila contando a partir del suelo, junto a uno de los rellanos de la escalera. De este modo, a Nicasio la lápida de su nieto le queda al par de los ojos y puede hablar con él como con alguien de su misma estatura, sin tener que agacharse ni levantar la cara. Peor habría sido que al niño lo hubiesen puesto con los de la fila superior. ¿Qué hacer entonces? ¿Traer de casa todos los jueves la escalera de mano para poder decirle al niño de cerca las cosas que él suele susurrarle?

Salvo unas cuantas lápidas de color negro, la mayoría son blancas. También la del Nuco. Debajo del nombre y los dos apellidos puede leerse la fecha del fallecimiento (23 de octubre de 1980) y la edad: 6 años. Los acababa de cumplir. La inscripción se completa con una promesa de eterno recuerdo de sus familiares.

– Fernando Aramburu: El niño

Fernando Aramburun romaani El niño perustuu todelliseen tragediaan: vuonna 1980 Baskimaan Ortuellassa tapahtuneeseen koulun kaasuräjähdykseen, jossa kuoli viisikymmentä lasta. Aramburu ei kuitenkaan kirjoita onnettomuudesta kronikkaa, vaan keskittyy siihen, mitä tapahtuu jälkeenpäin – siihen, millaiseksi elämä muotoutuu, kun mikään ei voi enää palata entiselleen. Romaanin keskiössä on yksi perhe ja erityisesti menetetty kuusivuotias poika Nuco, jonka poissaolo järjestää koko kertomuksen tilan ja rytmin.

Isoisä Nicasio käy joka torstai hautausmaalla Nucon haudalla, täsmällisesti ja horjumatta. Käynnit eivät ole vain surutyötä, vaan myös keino pitää kiinni ajatuksesta, että poika on yhä olemassa. Nicasio juttelee Nucolle, ajattelee tätä elävänä ja toimii monin tavoin kuin kuolema olisi vain väliaikainen väärinkäsitys. Hänen todellisuutensa alkaa vähitellen liukua sivuun ja asettua rinnakkain sen kanssa, jonka muut tunnistavat todelliseksi. Aramburu kuvaa tätä murtumaa hienovaraisesti, ilman suuria eleitä, mutta vääjäämättömästi. Pienellä paikkakunnalla on vaikea kävellä kadulla ilman, että joku tulee ilmaisemaan osanottonsa. Heille Nicasio vastaa Nucon selviytyneen, mikä hämmentää naapurustoa.

Nucon äiti Mariaje yrittää jatkaa elämäänsä käsittämättömän menetyksen keskellä. Hän palaa työhön, hoitaa arkea ja käy sisäistä kamppailua siitä, miten elämää ylipäätään eletään eteenpäin lapsen kuoleman jälkeen. Mariaje pohtii myös mahdollisuutta saada toinen lapsi ja sitä, onko aika jo ajanut hänen ohitseen – biologisesti, henkisesti ja moraalisesti. Hänen surunsa ei ole pysähtynyttä, vaan levotonta ja jatkuvasti muotoaan muuttavaa, täynnä kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia.

Perheen tragedia ei kuitenkaan pääty Nucon kuolemaan. Mariaje menettää myöhemmin myös miehensä, ja jäljelle jäävät vain hän ja todellisuudesta yhä kauemmas ajautuva isä. Lopulta romaani tiivistyy kahden ihmisen varaan: naisen, joka yrittää sinnitellä kiinni elämässä, ja miehen, joka on jo astunut siitä syrjään. Tässä asetelmassa El niño muuttuu entistä lohduttomammaksi, mutta samalla myös tarkemmaksi kuvaukseksi siitä, miten menetys kasautuu ja miten kaikki eivät selviydy siitä samalla tavoin.

Lukiessa mieleeni nousi toinen pikkukaupunkia kohdannut tragedia ja siitä kirjoitettu romaani, A Terrible Kindness. Jo Browning Wroe käsittelee siinä Etelä-Walesin Aberfanin kaivosonnettomuutta vuodelta 1966, jossa hiilikaivoksen jätelietteet vyöryivät koulun ja talojen päälle surmaten 144 ihmistä, joista suurin osa oli lapsia. Aramburun ja Browning Wroen romaanit ovat tyyliltään hyvin erilaisia, mutta niitä yhdistää pyrkimys kuvata todellisuuteen pohjaten yhteisön yhteistä menetystä ja surua – sitä, miten yksittäinen perhe ei koskaan sure yksin, vaan osana laajempaa, haavoittunutta kudosta.

Aramburu on ratkaissut todellisen tragedian eettisen painolastin erikoisella kerronnallisella keinolla. Välillä kertojaäänenä toimii itse romaani, joka kommentoi omaa syntyprosessiaan ja kirjoittajansa tekemiä valintoja. Tarkoitus on ilmeisesti tehdä näkyväksi se, ettei tällaista tarinaa voi kertoa viattomasti tai ilman moraalisia kysymyksiä. Minulle nämä katkokset perheen tarinassa tuntuivat kuitenkin turhilta ja turhan konstikkailta. Alkupuheessaan Aramburu jopa toteaa, että halutessaan ne voi ohittaa. Äänikirjassa nämä osuudet luetaan vielä erillisellä, monotonisella miesäänellä, mikä korostaa niiden irrallisuutta entisestään.

Muuten romaanin kerronta liikkuu kolmannen persoonan ja Mariajen minämuotoisten jaksojen välillä. Äänikirjassa nämäkin on erotettu toisistaan eri lukijoilla, mikä selkeyttää rakennetta ja tekee henkilökohtaisista osuuksista erityisen koskettavia. Parhaimmillaan Aramburu tavoittaa arkisen surun pienet, toistuvat eleet: hautausmaakäynnit, muistoesineet, ajatukset, jotka palaavat aina samaan pisteeseen. Tässä romaani on vahvimmillaan, hiljaisessa ja tinkimättömässä surun kuvauksessa.

El niño on koskettava kuvaus yhden perheen selviytymisestä henkilökohtaisen ja samalla koko yhteisöä koskettaneen tragedian keskellä. Se ilmestyy suomeksi huhtikuussa Sari Selanderin suomentamana nimellä Poika (WSOY 2026). Olen lukenut aiemmat Aramburuni suomennoksina, mutta päätin nyt kokeilla alkukieltä ja äänikirjamuotoa, kun teos on poikkeuksellisen maltillisen mittainen. Pidin valtavasti Aramburun Äidinmaa-romaanista, kun taas Tervapääskyt oli minulle jokseenkin turhauttava lukukokemus. El niño asettuu näiden kahden väliin: monin paikoin syvästi koskettava, mutta erikoisen romaanikertojaratkaisunsa vuoksi myös ajoittain etäännyttävä.

Silti romaani jää mieleen. Ehkä juuri siksi, ettei se pyri lohduttamaan liikaa, vaan näyttää, miten suru asettuu osaksi elämää – ei draamana, vaan pysyvänä, hiljaisena seuralaisena.

Fernando Aramburu: 
El niño
Planeta Audio 2024
Äänikirjan lukijat:
Cristina Serra Moles, Jose Ignacio Latorre Lecha, Carlos Enrique Sianes Campillo

Sinua voisi myös kiinnostaa

Ángeles Caso: Contra el viento

Rosa Montero: La buena suerte

Hanna Lantto: Bilbao

Juan José Millás: La soledad era esto

Fernando Aramburu: Tervapääskyt

Jo Browning Wroe: A Terrible Kindness

Fernando Aramburu: Äidinmaa

Seuraa Kirjaluotsia

äänikirja Baskimaa El niño espanjankielinen Fernando Aramburu lapsen kuolema suru