Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

Kun muistelen ensimmäistä kesää, sitä varjostaa paljon enemmän huoli eläimistä kuin oma epätoivoinen asemani. Katastrofi oli ottanut minulta suuren vastuun ja sälyttänyt, minun sitä heti huomaamatta, harteilleni uuden taakan. Kun viimein pystyin luomaan yleiskuvan asemastani, en enä pitkään aikaan ollut kyennyt mitään siitä muuttamaan.

En usko, että asenteeni sai alkunsa mistään heikkoudesta tai sentimentaalisuudesta, minä seurasin vain vaistoa, joka minussa oli ja jota en voinut vastustaa, jos en itse halunnut tuhota itseäni. Meidän vapautemme on hyvin surullisella tolalla. Todennäköisesti sitä ei ole koskaan ollutkaan muualla kuin paperilla. Ulkonaisesta vapaudesta ei kai ole voinut olla puhettakaan, mutta en liioin koskaan ole tavannut ihmistä, joka olisi ollut sisäisesti vapaa. Enkä ole koskaan kokenut tätä seikkaa häpeälliseksi. En käsitä, mitä kunniatonta siinä olisi, että ihminen kantaa kuin eläin selkäänsä sälytettyä taakkaa ja kuolee viime kädessä kuin eläin. En edes tiedä mitä kunnia on. Syntyminen ja kuoleminen ei ole kunniakasta, se tapahtuu jokaiselle luontokappaleelle eikä sen lisäksi merkitse yhtään mitään. Eivät liioin seinän keksijät ole toimineet vapaan tahdonpäätöksen nojalla, vaan ovat seuranneet pelkkää vaistonvaraista tiedonhaluaan. Suuren järjestyksen nimessä heitä olisi pitänyt vain estää toteuttamasta keksintöään käytännössä.

– Marlen Haushofer: Seinä

Itävaltalaisen Marlen Haushoferin romaani Seinä ilmestyi suomeksi ensimmäisen kerran jo vuonna 1964 Eila Pennasen kääntämänä ja WSOY:n kustantamana, mutta vuosien myötä siitä tuli vaikeasti tavoitettava klassikko. Kaikki muuttui, kun Malin Kivelä kirjoitti kirjasta esseen teokseen Suurteoksia vuonna 2021. Teksti herätti niin laajaa kiinnostusta, että kirjastojen varausjonot venyivät kuukausien mittaisiksi. Kun painoksia ei ollut saatavilla ja lukijoita riitti, uuden laitoksen julkaiseminen oli oikeastaan vain ajan kysymys. Tartuin omaani heti, kun tuore painos saapui sopivasti Helsingin Kirjamessuille.

Vuonna 1963 kirjoitettu Seinä tuntuu yhä hämmästyttävän tuoreelta. Tarina alkaa rauhallisesti: nainen matkustaa serkkunsa ja tämän miehen metsästysmajalle Alppien vuoristoon. Pariskunta lähtee illalla käymään kylällä eivätkä he enää palaa. Aamulla nainen lähtee heidän peräänsä ja kävelee näkymätöntä ja täysin läpäisemätöntä seinää päin. Sen takana koko maailma on pysähtynyt yhteen absurdiin hetkeen: kaikki ihmiset ja eläimet ovat kuolleita. Kertoja jää loukkuun pieneen kaistaleeseen vuoristoa koiran, kissan ja lehmän kanssa. Tilanne voisi tuntua täysin epätoivoiselta, mutta hän huomaa nopeasti, että mökin omistaja on ollut hyvin varautunut selviytyjä. Varastot ovat täynnä ruokaa ja tarvikkeita, ja eläimet tuovat laaksoon yllätyksellisen määrän toivoa.

Kirjan rakenne on yksi sen hienostuneimmista ratkaisuista. Kertoja kirjoittaa muistiin kokemuksensa vuosia myöhemmin — ei lukijaa varten, sillä lukijaa ei enää ole, vaan saadakseen oman mielensä järjestykseen. Hän palaa päiväkirjamerkintöihinsä, täydentää niitä muistin avulla ja yrittää rekonstruoida tapahtumia, joiden reunat ovat jo alkaneet sumentua. Aikatasot lipuvat toistensa läpi, eikä lukija voi olla varma, mikä on tarkkaa raportointia ja mikä jälkikäteen rakennettua jatkumoa ja tulkintaa.

Konkretiassa piilee teoksen voima. Nainen opettelee selviytymään niissä puitteissa, joihin hänet on yhtäkkiä heitetty: hän istuttaa perunat, niittää heinät, huolehtii lehmästään, hankkii polttopuut, parantaa haavat ja opettelee ampumaan riistaa, jotta varastot eivät tyhjene liian nopeasti. Työn rytmi ei ole romanttista erähenkisyyttä vaan uuvuttavaa välttämättömyyttä. Silti hän kokee outoa uskollisuutta jokaiselle päivälle, jonka onnistuu selviytymään. Yksi kirjan vaikuttavimmista piirteistä on juuri se, miten vähitellen maailmasta tulee totta lukijallekin — odottamatta huomaa miettivänsä perunapeltojen kastelua ja talven polttopuukasoja yhtä intensiivisesti kuin kertoja itse.

Haushoferin romaani hylkii helppoja tulkintoja, mutta sen yhteiskunnallinen ja feministinen ydin tuntuu väistämättömältä. Seinän voi lukea kirjaimellisena dystopiana, mutta myös rakenteena, joka erottaa naisen patriarkaalisen maailman ulkopuolelle. Nainen, joka ei elämässään ole saanut tilaisuutta harjoitella itsenäisyyttä, joutuu siinä tahtomattaan äärimmäiseen autonomiaan. Hän huomaa kauhukseen sekä kykynsä että rajansa. Yksi romaanin karmivimmista sävyistä liittyy pelkoon siitä, mitä hänestä itsestään voi tulla: yksinäisyydessä ihminen voi menettää moraalinsa yhtä helposti kuin toivonsa. Hän pelkää väkivaltaa, joka voisi herätä hänessä — ja samalla pohtii, millaisia ihmisiä ovat olleet ne, jotka ovat luoneet aseen, joka tappoi kaikki seinän ulkopuolella. Heidän logiikkansa tuntuu vieraalta, lähes epäinhimilliseltä.

Eläimet muodostavat romaanin herkimmän kerroksen. Ne eivät ole symboleja vaan yksilöitä: koira uskollinen ja ylväs, lehmä rauhallinen ja välttämätön, kissa omapäinen ja lohdullinen. Nainen kiintyy niihin tavalla, joka ei tunnu sentimentaaliselta vaan välttämättömältä yhteydeltä toiseen elävään olentoon. Hän huolehtii niistä, koska ne tarvitsevat häntä — mutta yhtä lailla siksi, että hän tarvitsee itse sen pienen perheen, jonka elävä lämpö palauttaa hänet ihmisen mittaiseen maailmaan. Teoksen kaunein lohtu syntyy eläinten ja ihmisen välisestä arkisesta rytmistä, joka kannattelee pitkälle yli loogisen toivon rajojen.

Lopulta Seinä on romaani, joka kysyy enemmän kuin vastaa. Se on sulkeutunut ja avoin yhtä aikaa: nainen on loukussa seinän sisällä, mutta hän näkee ulkopuolella koko entisen maailman — myös sen, joka ehkä tuhoutui juuri siksi, ettei se enää osannut elää sovussa itsensä kanssa. Haushofer ei tarjoa selityksiä, eivätkä ne olisi tärkeitäkään. Romaanin ydin on siinä, että ihminen jatkaa eteenpäin, koska jossain sisällä on pieni, itsepäinen halu pitää elämästä kiinni.

Seinä toimii kuin näkymätön kalvo myös lukijan ympärillä: maailma ulkopuolella jatkaa kulkuaan, mutta kirjan syke jää hetkeksi elämään rinnassa. Ja ehkä juuri tämä tekee siitä klassikon, johon halutaan palata — romaanin, joka näyttää mitä tapahtuu, kun kaikki otetaan pois ja jäljelle jää vain ihminen, joka yrittää vielä kerran selvitä seuraavaan vuodenaikaan.

Marlen Haushofer:
Seinä
Die Wand (1963),
suom. Eila Pennanen (1964)
WSOY 2025

* Osta kirja Finlandia Kirjasta

Muissa blogeissa:
Kirsin kirjanurkka
Reader, why did I marry him?

Sinua voisi myös kiinnostaa

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä

Hervé Le Tellier: Poikkeama

Marieke Lucas Rijneveld: Illan epämukavuus

Lydia Millet: A Children’s Bible

Diane Cook: The New Wilderness

Olga Tokarczuk: Alku ja muut ajat

Jenny Erpenbeck: Päivien loppu

Seuraa Kirjaluotsia

dystopia feministinen romaani klassikko luontosuhde Marlen Haushofer Seinä