Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

Keinun tässä tuolissa nyt ensin. Ei kai ole kiire. Pää alkaa heti sakata tässä talossa, sotku valtaa. Miten toimia täällä. Mitä pitikään. Jotain ravintoa on kenties saatava. Tiedän missä isän keräämät ruokavarastot ovat. Pidin isää vainoharhaisena varautumisiensa kanssa, en enää. Isän ansiosta ei tarvitse lähteä jälleen kauppaan kohtaamaan paikallisia. Vaikka valitsin tiet, joilla liikkuisi mahdollisimman vähän ihmisiä, näin niitä liikaa ja ne näkivät minut. Lapsena meidän käskettiin pitää matalaa profiilia, ettei perhe joutuisi silmätikuksi tai häpeämään. Mutta sitten matalasta profiilista nousi isä, eikä se jäänyt keneltäkään huomaamatta.

Voin olla isäni rakentamassa rakennuksessa, koska isä on kuollut. En ole silti mitenkään rento, jokin minua vaivaa, aivan kuin kaikki olisi edelleen käynnissä täällä.

– Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva

Tällaista sitten. Marjo Niemen romaani Pienen budjetin sotaelokuva tyrmää lakonisella huumorillaan ja hyperrealistisella hurjuudellaan, niin että päänahkaa kihelmöi. Satuin lukemaan peräjälkeen kaksi kotimaista romaania, jotka kertovat aikuisen naisen paluusta lapsuudenkotiin ja kotiseudun jättämistä jäljistä. Siinä missä Satu Laatikaisen Hyvästi itä on runollisen haikea kuvaus köyhyyden ja yksinäisyyden sävyttämästä lapsuudesta Kainuussa, Marjo Niemi marssittaa lukijan välittömästi rapistuvan tehdaspaikkakunnan karuihin maisemiin ja samalla tahdilla päähenkilönsä mureneviin mielenmaisemiin.

Romaanin minäkertoja palaa hiipuneelle tehdaspaikkakunnalle, jossa menneisyyden loistosta on jäljellä baari ja marketti. Vanhemmat ovat poissa, veli kadoksissa, ja lapsuudenkoti tuntuu linnoitukselta, jossa tuntuu kuin jokin alati vahtisi. Koska isä on kuollut, taloon on mahdollista mennä, mutta isän henki siellä edelleen kummittelee. Pullon ja aseen kanssa heiluva isä. Poliisiradiota huudattava isä. Johonkin tulevaan sotaan valmistautuva isä. Pihalle omaa hautaansa kaivava isä. Yritäpä siinä sitten käyttäytyä kuin järkevä aikuinen, joka on tullut tyynesti kohtaamaan kauan sitten taakseen jättämänsä muistot.

Pienen budjetin sotaelokuva lainaa kuvastonsa halpatuotannon rakeisesta estetiikasta. Paikallisen baarin karikatyyrit – tiskin takana jurottava Ritvasaatana ja seinällä ikuisesti tuijottava hirvenpää – saavat toimia todistajina, kun päähenkilö astelee isänsä jalanjäljissä kohti rappiota. Ei mene aikaakaan, kun kaupunkilaistunut kertoja tarttuu pulloon, bensakanisteriin, lapioon ja aseeseen – kuin viimeisessä hädässä. Kadonnut velikin häilyy liepeillä, metsittyneenä ja erakoituneena. Hän tarkkailee varjoista, valmiina reagoimaan, mutta ei koskaan ennakoidulla tavalla. Sisarusten välillä on jotain ratkaisematta, jotain joka ei saa sanoja, ja lähentymisyritykset menevät toistuvasti nujakoinniksi.

Minäkertojan lisäksi kertojana vuorottelee kollektiivinen ääni, joka kommentoi erään ihmisen paluuta pisteliäästi. Kahden kertojan vuorottelu lisää jännitettä ja kääntää näkökulmaa jatkuvasti, paljastaen yksityiskohtia, joita yksin ei huomaisi. Kun eräs ihminen törmää paikkoihin, joissa lapsi vielä asuu hänen sisällään, syntyy ajallinen kaksoisvalotus: nykyhetki ja mennyt valottuvat päällekkäin, ja kuva palaa puhki. Tämä päällekkäisyys on romaanin ydin – ei juonellinen yllätys, vaan kokemuksellinen totuus siitä, miten trauma pitää itseään elossa.

Aiheiltaan romaani kulkee tuttua maastoa: luokkayhteiskunnan repeämiä, rakennemuutoksen jälkiä ja väkivaltaisen kodin varjoja on nähty monessa muodossa. Mutta Niemen toteutus on toista maata. Niemen proosa toimii kuin käsivarakamera: se haparoi, töksähtelee, toistaa – ja juuri siksi näyttää. Lauseiden rytmi on hermostunut ja kontrolloitu yhtä aikaa. Detaljit ovat brutaaleja, ja silti tekstiin mahtuu kuivaa, hirtehistä naurua, sellaista joka tulee puoli sekuntia liian myöhään, sekä surrealistisia ja arvaamattomia tilanteita, jotka pitävät lukijan varpaillaan. Pienen budjetin sotaelokuva on hurja romaani, omanlaisensa ja vavisuttava. Se marssittaa esiin paikan ja suvun haavat, eikä anna periksi, ennen kuin lukija on katsonut ne tarkkaan.

Marjo Niemi:
Pienen budjetin sotaelokuva
Teos 2025

* Osta kirja Finlandia Kirjasta

Muissa blogeissa:
Kirjavinkit
Kulttuuri kukoistaa
Reader, why did I marry him?
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Elli Salo: Keräilijät

Riko Saatsi: Yönistujat

Hanna Weselius: Pronominit

Monika Fagerholm: Eristystila / Kapinoivia naisia

Satu Laatikainen: Hyvästi itä

Hanna Ryti: Kaatuminen

Vy Tram: Stigma

Soili Pohjalainen: Perätilassa

Sami Oskari Lahtinen: Dinosaureeni

Satu Vasantola: Kun isä osti Merenkurkun

Noora Vallinkoski: Perno Mega City

Seuraa Kirjaluotsia

Finlandia 2025 hyperrealismi kotiseutu luokkaromaani Marjo Niemi perheväkivalta Pienen budjetin sotaelokuva rakennemuutos