Nyt kun hän seisoi katselemassa kupolia, jonka he olivat rakentaneet neljän jättimäisen pylvään varaan, hän näki sen tuhannetta kertaa, mutta aivan kuin kerta olisi ollut ensimmäinen. Ja hän tunsi samoin kuin lapsena koivujen alla. Kupoli oli sulautunut yllä olevaan taivaaseen. Hän putosi polvilleen välittämättä siitä, kuka häntä ehkä katseli. Hän meni makaamaan matolle silmät kiinni ja kädet ja jalat levällään, taas pikkupoikana koivujen alla. Yksin moskeijassa, vain pisteenä valtavassa aukeassa Jahan saattoi ajatella maailmaa ainoastaan valtavana rakennustyömaana. Kun mestari ja oppipojat olivat rakentaneet moskeijaa, maailmankaikkeus oli rakentanut heidän kohtaloitaan. Koskaan ennen Jahan ei ollut ajatellut Jumalaa arkkitehtina. Kristityt, juutalaiset, muslimit, zarathustralaiset ja lukemattomia eri uskontoja ja uskomuksia tunnustavat ihmiset elivät saman näkymättömän kupolin alla. Arkkitehtuuria oli kaikkialla sille, joka näki.

Jahan, mitä viisain eläimenkesyttäjä ja mitä hämmentynein oppipoika, seisoi Süleymanin moskeijan majesteettisen kupolin alla varastettu rukousnauha kädessään ja selittämätön kiitollisuus sydämessään, täynnä ristiriitoja ja ihmetystä. Aikakin pysähtyi. Hänestä tuntui, että sillä hetkellä hän oli tietämättään astunut askeleen lähemmäs maailmankaikkeuden keskusta.

Turkin menestyneimpiin nykykirjailijoihin lukeutuva Elif Shafak on tunnettu omaperäisistä romaaneistaan, joissa hän yhdistää sujuvasti itämaista ja länsimaista tarinankerrontaa. Pidin kovasti hänen aiemmista suomennetuista romaaneistaan Rakkauden aikakirja ja Kirottu Istanbul (Kunnia on vielä lukematta). Odotinkin innolla tätä uusinta suomennosta, historiallista romaania Valkoinen elefantti, joka sijoittuu 1500-luvulle osmanien valtakunnan kukoistuskauteen. Ja kyllä kannatti odottaa!

Nuori Jahan saapuu salamatkustajana Istanbuliin mukanaan erikoinen lahja sulttaani Süleymanille: valkoinen elefantti Chota. Jahan saa jäädä sulttaanin palatsiin elefantinhoitajaksi. Hovin pääarkkitehti Sinan kiinnittää pian huomionsa älykkääseen nuoreen mieheen ja ottaa hänet oppipojakseen. Mestarin ohjauksessa ja yhdessä elefanttinsa kanssa Jahan on mukana rakentamassa toinen toistaan mahtavampia moskeijoita, siltoja, akvedukteja, karavaaniseraljoja ja muita rakennuksia. Poikkeuksellinen side kansan ja hovin rakastamaan elefanttiin vie Jahanin myös moniin muihin seikkailuihin: keskelle sotatannerta, osaksi hovin juonitteluja ja kauniin prinsessa Mihrimahin luo. Keskellä vastakohtien, ristiriitojen, petosten ja juonitteluiden värittämää Istanbulia Jahan yrittää etsiä totuutta ja rakkautta.

Hiljattain luin Jukka Viikilän hienon esikoisromaanin Akvarelleja Engelin kaupungista, joka maalasi runollisen ja hyvin inhimillisen kuvan arkkitehti Engelin sisäisestä maailmasta. Sitä vasten oli mielenkiintoista sukeltaa toisen arkkitehtineron, Sinanin eli “Idän Michelangelon” maailmaan. Viikilän kirjassa Engel kuvattiin uutteraksi, mutta huolien painamaksi mieheksi, joka pyrki virheettömyyteen ja pelkäsi epäonnistumista. Shafak taas kuvaa Sinanin viisaana, lempeänä ja vaatimattomana miehenä, joka jätti aina jonkin virheen töihinsä “tunnustaakseen, ettei ollut täydellinen ja vailla puutteita, sillä sellaiset ominaisuudet kuuluivat yksin Jumalalle”. Oppipojikseen hän valitsi särkyneitä sieluja, joita hän sekä opetti, että “myös korjasi lempeästi mutta päättäväisesti”. Kirjassa Sinan on sekä isällinen ja filosofoiva tukipilari että työhön pakkomielteenomaisesti suhtautuva ja oppipojiltaan paljon vaativa mestari. Jotain mystistä mieheen on täytynyt oikeassa elämässäkin liittyä. On uskomatonta, että Sinan eli lähes 100-vuotiaaksi tuona aikana, sotien, kulkutautien ja murhanhimoisten hallitsijoiden piinaamassa ottomaanivaltakunnassa. Luomisvoimaa hänellä riitti loppuun saakka, perintönä on yli 365 rakennusta.

Ottomaanivaltakunnassa eläminen ei totisesti ole ollut kevyimmästä päästä, olit sitten köyhä alamainen tai rikas hallitsija. Vähän väliä joko sota tai kulkutauti lakaisee ylimääräiset pois säätyyn katsomatta. Sulttaanit murhauttavat veljiään ja poikiaan varmistaakseen paikkansa valtaistuimella. Naiset ovat alistettuja – jalkavaimoja, orjia, prostituoituja, haaremiin piilotettuja tai isänsä tai miehensä tahtoon alistuvia. Uskontojen ja uskomuksien kirjo sanelee arjen tapahtumia – rakennuksia sekä rakennetaan että tuhotaan pyhimyksien ja jinnien lepyttämiseksi. Vakoojia on kaikkialla ja itse koettuja vääryyksiä kostetaan alistamalla muita. Raakuus on arkipäivää. Shafakin kuvaus on runsasta, kauneus ja rumuus tulevat voimalla lukijan tajuntaan.

Jahan ja Chota, poika ja elefantti, muistuttivat toista unohtumatonta kirjallista parivaljakkoa, intialaispoika Piitä ja bengalintiikeri Richard Parkeria Yann Martelin romaanista Piin elämä. Vaikka ajallisesti Valkoinen elefantti käy läpi historiaa noin sadan vuoden ajalta, mielikuvissani Jahan pysyi nuorena poikana. Muutenkin aika liikkuu kirjassa kuin varkain, suuret moskeijat nousevat kuin taikaiskusta ja välillä pysähdytään pitkäksi aikaa hetkeen ihailemaan kaiken kauneutta tai kauheutta. Kirjailija kertookin loppusanoissaan muokanneensa todellisten historiallisten tapahtumien aikajanaa palvelemaan paremmin fiktiivistä tarinaansa. Monet henkilöt ja tapahtumat perustuvat kuitenkin todellisuuteen ja oli kiinnostavaa etsiä jälkeenpäin lisätietoja tuosta kiehtovasta ajasta ja valtakunnasta. Valkoinen elefantti onkin erinomainen esimerkki kirjasta, joka sekä sivistää että viihdyttää. Samalla se pistää ajattelemaan: saman kupolin alla tässä kaikki elellään.

Elif Shafak: Valkoinen elefantti
The Architect’s Apprentice (2014), suom. Maria Erämaja.
Gummerus 2016.

Kirjan on arvioinut myös:
Tuijata. Kultturipohdintoja

arkkitehtuuri Elif Shafak Gummerus historiallinen romaani osmanit ottomaanit Turkki Valkoinen elefantti