Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

Kirjahyllyssäni on muutaman vuoden ollut kunniapaikalla Tove Janssonin Valitut romaanit -kokoelma, mutta se on jäänyt odottamaan sopivaa hetkeä. Nyt tilanne ratkesi yllättävällä tavalla. Olin lainaamassa kirjaa sukulaistytölle, joka halusi lukea Kesäkirjan äidinkielen klassikkoteemaan. Yhtäkkiä en halunnutkaan päästää kirjasta irti. Iski vastustamaton halu lukea Janssonia itse. Eihän siinä muu auttanut kuin käydä ostamassa Kesäkirja sukulaistytölle lahjaksi ja sukeltaa itse tämän romaanikokoelman pariin. Kesäkirjan olen lukenut kymmenisen vuotta sitten ja sen ajattelin ensin jättää väliin, mutta en sitten malttanut sitäkään sivuuttaa. Tuli siis luettua kaikki nämä neljä romaania putkeen. Vuonna 2019 julkaistu suomenkielinen kokoelma sisältää romaanit Kuvanveistäjän tytär, Kesäkirja, Aurinkokaupunki ja Kunniallinen petkuttaja. Alla lyhyesti niistä kaikista.

Isä rakastaa kaikkia eläimiä sillä ne eivät sano hänelle vastaan. Eniten hän pitää karvaisista. Ja nekin rakastavat häntä koska tietävät saavansa tehdä mitä ikinä tahtovat.
Rouvat ovat kokonaan eri juttu.
Jos heistä tekee veistoksia, he muuttuvat naisiksi, mutta niin kauan kuin he ovat rouvia, niin kauan on vaikeuksia. He eivät saa edes seisoa mallina, ja he puhuvat ihan liikaa. Äiti ei tietenkään ole mikään rouva eikä ole koskaan ollutkaan.
Kerran hämäränaikaan kun isä seisoi pihassa, tuli jostakin lepakko ja lensi suoraan hänen syliinsä. Isä seisoi ihan hiljaa, ja silloin se kömpi hänen takkinsa sisään, ripusti itsensä ylösalaisin ja nukahti. Isä ei hievahtanutkaan. Päivällisen aikaan ruoka tuotiin hänelle ulos ja hän söi sen hyvin varovaisesti. Kukaan ei saanut puhua. Sitten lautanen vietiin pois ja isä jäi sinne seisomaan kunnes tuli pimeä. Silloin lepakko lensi välillä pois ja tuli taas takaisin isän luo. Mutta se jäi vain vähäksi aikaa, se oli kohteliaisuuskäynti.

– Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär (suom. Kristiina Kivivuori)

Kuvanveistäjän tytär on lapsusmuistojen kirja, jossa Jansson palaa Helsingin ateljeekotiin ja perheen kesiin saaristossa. Teos koostuu yhdeksästätoista novellimaisesta luvusta, jotka voi lukea erillisinä kertomuksina, mutta jotka yhdessä muodostavat kiehtovan kudelman lapsen näkökulmasta hahmotetusta taiteilijaperheen arjesta. Olen lukenut Tuula Karjalaisen hienon elämäkerran Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta, ja sen yksityiskohdat palautuivat mieleen tätä romaania lukiessa. Esimerkiksi isän, kuvanveistäjä Viktor Janssonin, lukuisat eläinystävät vilahtavat tarinoissa, ja erityisesti mieleen jäi elämäkerrassakin mainittu lemmikkimarakatti Poppolino.

Jansson kirjoittaa lapsen äänellä, joka on samaan aikaan kirkas ja syvällinen. Maailma avautuu yksityiskohtien kautta: ateljeen värit ja hajut, merimatkojen jännitys, kodin turvallinen ja joskus myös hämmentävä ilmapiiri. Lapsuus näyttäytyy leikkinä ja tutkimusmatkana, mutta mukana on myös yksinäisyyttä, varhaista tietoisuutta surusta ja siitä, että ihmiset ympärillä eivät ole aina johdonmukaisia tai helposti ymmärrettäviä. Teos on herkkä ja täsmällinen muotokuva siitä, millaista on kasvaa maailmassa, jossa taide on elämän ehto ja jokainen hetki täynnä havaittavaa ja tallennettavaa.

Minä osaan sukeltaa, Sophia sanoi. Tiedätkö sinä, millaista se on kun sukeltaa?
Hänen isoäitinsä vastasi: Tiedänhän minä. Pitää hellittää kaikesta, ottaa vauhtia ja sitten vain sukeltaa. Levien hipaisu tuntuu pitkin sääriä, ne ovat ruskeita ja vesi on kirkasta, ylempänä se vaalenee, ja siinä on kuplia. Sitten pitää vain liukua. Olla hengittämättä ja liukua, ja kääntyä ja kohota, tai antaa itsensä kohota. Ja sitten hengitetään ulos. Ja kellutaan. Ei muuta kuin kellutaan.
Ja silmät ovat koko ajan auki, sanoi Sophia.
Niin tietysti. Eihän kukaan sukella avaamatta silmiään.
Uskotko että minä osaan sukeltaa, vaikken sinulle näytäkään? kysyi lapsi.
Uskon, uskon, isoäiti vastasi. Pue yllesi nyt, niin keretään kotiin ennen kuin isäsi herää.
Väsymys alkoi tuntua hiljalleen. Kun päästään kotiin, hän ajatteli, kun päästään sisälle taas, taidan nukkua vähäsen. Ja täytyy muistaa sanoa lapsen isälle, että se vieläkin pelkää syvää vettä.

– Tove Jansson: Kesäkirja

Kesäkirja on yksi kotimaisen kirjallisuuden rakastetuimmista teoksista, eikä syyttä. Jansson kirjoittaa saaristokesästä, jossa lapsi ja isoäiti jakavat päivänsä: rakentelevat, keskustelevat, tarkkailevat merta ja säätä, elävät läsnä pienissä hetkissä. Lapsen isä vilahtaa taustalla, mutta suhde isoäidin ja Sophian välillä on kirjan sydän. Heidän keskustelunsa ovat teräviä ja lempeitä, täynnä sekä viisautta että lapsen uteliaisuutta. Taustalla tuntuu myös menetys, äidin poissaolo, joka tekee yhdessä olemisesta entistä merkityksellisempää.

Tämä oli toinen kerta, kun luin Kesäkirjan, ja välissä näin myös sen pohjalta tehdyn elokuvan. Ensimmäinen lukukerta on jäänyt mieleeni erityisenä, sillä luin kirjan ääneen pojalleni, kun vietimme kesää omassa saarimökissämme. Hän oli silloin vasta seitsemänvuotias, mutta ihastui kirjan tunnelmaan välittömästi. Muistan, että hänen suosikkihahmonsa oli salaperäinen Eriksson, ja siksi nyt yllätyin, kuinka vähän Eriksson itse asiassa kirjassa esiintyy. Silti juuri hän tekee vaikutuksen – Sophiaan ja isoäitiin, mutta myös omaan poikaani. Ehkä juuri siinä piilee Erikssonin voima – hän on vaatimaton hahmo, joka ei tee itsestään numeroa, mutta jonka pienet teot ja poissaolonkin jättämä kaiku kantavat pidemmälle kuin kovaääninen läsnäolo koskaan voisi.

Kesäkirja on romaani, joka tuntuu samaan aikaan kevyeltä ja syvältä. Se on kirja, joka ei vanhene, vaan saa jokaisella lukukerralla uuden kerroksen merkityksiä, aivan kuten saaristokesä ei koskaan ole täysin samanlainen kuin edellinen.

St. Petersburgissa on enemmän kampaajia kuin missään muualla ja heidän erikoisalanaan on ohuiden valkoisten hiusten kiertäminen pienille ilmaville kiharoille. Palmujen alla vaeltaa sadoittain vanhoja naisia joilla on valkea ja kiharainen pää, herroja ei ole niinkään monia. Vieraskodeissa on jokaisella oma huoneensa, tai sitten asutaan yhdessä kaksittain. Muutamat ovat tulleet tähän tasaiseen, hyväätekevään ilmanalaan vain lyhyeksi aikaa mutta useimmat koko loppuiäkseen. Kukaan ei ole sairas, siis varsinaisesti vuoteen omana, sellaiset asiat hoidetaan uskomattoman nopeasti ambulanssien avulla, jotka eivät koskaan käytä sireeniä.

– Tove Jansson: Aurinkokaupunki

Aurinkokaupunki yllätti minut täysin. En ollut tiennyt, että Jansson on sijoittanut romaaninsa Amerikkaan, vieläpä floridalaiseen vanhusyhteisöön. Saariston kallioilta ja pohjoisen valosta siirrytään yhtäkkiä palmujen alle, aurinkoon, joka paistaa yhtä kirkkaasti kaikille mutta ei sulata pois yksinäisyyttä tai vanhuuden haurautta.

Romaanin näyttämönä on St. Petersburgissa sijaitseva Butler Arms -vanhainkoti, jossa vanhukset elävät arkeaan palmujen varjossa keinutuoleissaan keinuen. Heidän rinnalleen piirtyvät myös nuori hoitaja Linda ja hänen poikaystävänsä Bounty-Joe. Henkilögalleria on täynnä erikoisia ja ristiriitaisia hahmoja, joita Jansson kuvaa lempeän sarkastisella otteella, mustan huumorin keventäminä.

Aurinkokaupungin vanhukset kantavat mukanaan muistoja ja pettymyksiä, ja vaikka he ovat tulleet etsimään rauhaa, Jansson näyttää, ettei levottomuus katoa iän myötä. Pienet valtataistelut, kateus ja kaipaus kulkevat mukana loppuun asti. Nuoruuskaan ei saa romaanissa kiiltokuvamaisuutta: Joen ja Lindan elämä on yhtä lailla hapuilevaa ja epävarmaa. Joe työskentelee turistilaiva Bountylla ja odottaa malttamattomana sanomaa jeesuskansalta, ja keskellä harmaapäitä nämä kaksi nuorta yrittävät pitää kipinänsä elossa.

Tovejansson.com-sivuston mukaan romaani sai alkunsa Janssonin ja Tuulikki Pietilän maailmanympärimatkalla 1970-luvun alussa, kun he pysähtyivät Floridassa. Vierailu St. Petersburgin eläkeläisyhteisöissä jäi mieleen ja kasvoi romaaniksi, jossa aurinkoisen pinnan alla sykkii sama inhimillinen kirjo kuin missä tahansa Janssonin kuvaamassa yhteisössä.

Katri muutti kanitaloon ja koira sijoitettiin eteiseen ulko-oven alle. Ensimmäisenä päivänä Katria vaivasi niin ankara jännitys, että yksinkertaisimmatkin askareet tuntuivat ylivoimaisilta. Vain yhdestä asiasta hän oli varma: oli liikuttava hyvin hiljaa ja oltava niin näkymätön kuin suinkin, kuin varjo joka ei pienimmälläkään tavalla loukannut pitkän rauhoitusajan hemmotteleman Annan elämää. Ja aika oli täpärällä, joka tunti oli tärkeä, parissa vaivaisessa päivässä Katrin oli otettava talo haltuunsa ja saatava Anna vakuuttumaan siitä, että itsenäisyys oli mahdollista muutenkin kuin yksin eläen. Mutta Anna vain istui viluisena tulen ääressä, viluisempana kuin koskaan, ja pohti miksi talo ei ollut milloinkaan ennen tuntunut näin täydellisen tyhjältä ja hylätyltä.

– Tove Jansson: Kunniallinen petkuttaja

Kunniallinen petkuttaja on nelikon ehkä terävin ja synkin romaani. Se sijoittuu merenrantakylään, jossa nuori Katri Kling asuu veljensä Matsin kanssa. Katri on kylän asukkaiden silmissä jollain tapaa pelottava: hänen läpitunkeva rehellisyytensä ja kyky nähdä ihmisten heikkoudet tekevät hänestä ulkopuolisen. Kun Katri muuttaa veljensä ja koiransa kanssa erakoituneen lastenkirjailijan, Anna Aemelinin, taloon, alkaa valtataistelu, joka saa lukijan pohtimaan, mitä rehellisyys ja petos oikeastaan merkitsevät.

Romaanin nimi on ironinen ja tarkka yhtä aikaa. Katri on kunniallinen, koska hän uskoo toimivansa kaikkien parhaaksi, mutta samalla hänen menetelmänsä ovat laskelmoivia ja manipuloivia. Anna puolestaan näyttäytyy hauraana ja hyväuskoisena, mutta hänenkin sisimmästään löytyy omaa vallanhimoa ja kykyä pettää. Jansson tutkii ihmissuhteita viiltävällä tarkkuudella: ystävyys, hyväksikäyttö, lojaalius ja vallankäyttö sekoittuvat niin, ettei kukaan jää täysin viattomaksi.

Kieli on yhtä kirkasta kuin Kesäkirjassa, mutta sävy on viileämpi ja armottomampi. Merimaisema, talvi ja kylmyys korostavat kertomuksen ankaruutta. Siinä missä saaristokesä avautuu valona ja leikkinä, tämä tarina puristaa lukijan mukaansa kuin jää. Kunniallinen petkuttaja jättää jälkeensä levottoman tunteen. Se pakottaa kysymään, mikä on oikeaa rehellisyyttä ja mikä pelkkää itselle sopivan totuuden ajamista. Tove Jansson näyttää, että ihmissuhteissa vilpittömyys ja petos kulkevat usein käsi kädessä — ja että kunniallisinkin petkuttaja on loppujen lopuksi vain ihminen.

Helmet-lukuhaaste 2025:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 32 – Kirja liittyy jollain tavalla Tove Janssoniin.

Tove Jansson:
Valitut romaanit
– sisältää romaanit Kuvanveistäjän tytär (suom. Kristiina Kivivuori 1969), Kesäkirja (suom. Kristiina Kivivuori 1973), Aurinkokaupunki (suom. Kristiina Kivivuori 1975), Kunniallinen petkuttaja (suom. Kyllikki Härkäpää 1983)
WSOY / Moomin Characters 2019

* Osta kirja Finlandia Kirjasta

Sinua voisi myös kiinnostaa

Sanna Nyqvist: Rannalla – Miten kirjailijat löysivät meren

Johanna Venho: Syyskirja

Tuula Karjalainen: Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta

Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia

Kirjakesä 2016

Seuraa Kirjaluotsia

Aurinkokaupunki helmet2025 helmethaaste Kesäkirja klassikot Kunniallinen petkuttaja Kuvanveistäjän tytär saaristo Tove Jansson Valitut romaanit