Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

Elämä on viime aikoina ollut kiireistä, eikä blogille ole jäänyt paljoa aikaa. Lukemista en kuitenkaan osaa hidastaa, ja niinpä luettuja kirjoja kertyy jonoon ja mielessä risteileviin muistiinpanoihin. Ensimmäistä kertaa kävi nyt niin, että palautin kirjan kirjastoon ennen kuin ehdin ottaa siitä lainauksia talteen. Tavallisesti ei hätää, sillä useimpiin voi palata e-kirjana tai äänikirjana, mutta Selja Ahavan Hän joka syvyydet näki ei ole saatavilla kummassakaan muodossa. Äänikirjana se ei ehkä toimisikaan – tämä on sellainen teos, jota haluaa lukea rauhassa, lause kerrallaan, välillä pysähtyen ja palaten taaksepäin. Ymmärrän myös kirjailijoiden tuskan lukuaikapalveluiden epäreilujen palkkioiden suhteen. Mutta kirjaa ei siis ole nyt käsillä tätä kirjoittaessani, joten jää nyt lainaus lisäämättä ja tietyt yksityiskohdat tarkistamatta.

Selja Ahavan Hän joka syvyydet näki on romaani, joka tuntuu enemmän kysymykseltä kuin kertomukselta. Se ei niinkään etene juonena vaan virtaa kerroksittain kuin hengitys, joka hidastuu ja syvenee, kun joutuu katsomaan kohti jotakin, mitä ei oikein voi kestää. Ahava kirjoittaa kuolemasta ja ruumiista, mutta ei kylmänä tutkimuskohteena, vaan ihmisen oman olemisen rajapintana. Miten määritellä hetki, jolloin ihminen lakkaa olemasta, jos sydän yhä sykkii ja keuhkot kohoavat koneen rytmissä? Ja mitä tapahtuu meille, jotka jäämme katsomaan vierestä?

Romaanin kertoja Liisa on keski-ikäinen nainen, jonka elämää varjostaa suvun varhainen alttius kuolla. Hän sanoo heti uuden suhteen alussa, ettei heidän perheessään ole ehditty vanheta – rypistyminen oli luksusta, jota suvussa ei tunnettu. Kun Vuokko-täti sairastuu, Liisa alkaa etsiä rajoja: missä elämä loppuu, missä kuolema alkaa, ja miksi ihminen haluaa tietää sen tarkan kohdan. Samaan aikaan hänen mieleensä palaa lehdestä lukemansa tarina aivokuolleesta tytöstä, josta äiti kieltäytyy päästämästä irti. Hän alkaa kehittää tarinaa Meeristä, rutiinileikkauksessa aivokuolleesta tytöstä, jota äiti Heidi pitää vuosia hengityskoneessa kotonaan eikä suostu päästämään irti. Hän palkkaa avuksi filippiiniläisen hoitajan, Perlahin, jonka omaa tarinaa seurataan romaanissa myös. Tarinat kietoutuvat Liisan omaan todellisuuteen, ja jossain niiden välissä alkaa hahmottua kysymys siitä, mitä me oikeastaan näemme, kun katsomme kuolemaa.

Romaanin laajempaa viitekehystä avaa sen nimi, joka viittaa Gilgamesh-eepoksen sankarikuninkaaseen, joka lähti etsimään ikuista elämää ja löysi lopulta vain oman rajallisuutensa. Maailman vanhimpana säilyneenä eepoksena se muodostaa Ahavan teoksen myyttisen ytimen – savitauluille nuolenpääkirjoituksella ikuistetun kertomuksen, josta kirjailija lähtee rakentamaan omaa kudelmaansa kuolevaisuudesta. Gilgameshin rinnalle nousevat kreikkalaiset myytit ja moderni tiede, ja oma kiehtova sivupolkunsa on myös assyrologi George Smith, joka löysi ja käänsi eepoksen vedenpaisumustarinan lounastauoillaan British Museumin arkistoissa. 

Ahava liittää myyttien rinnalle myös dokumentaarisia katkelmia Harvardin yliopiston komiteasta, joka kokoontui syksystä 1967 lähtien pohtimaan kuoleman lääketieteellistä uudelleenmäärittelyä. Aiemmin kuolema oli päätelty sydämen pysähtymisestä, mutta hengityskoneiden aikakaudella lääkärit joutuivat pohtimaan, voiko ihminen olla elossa, vaikka hänen tietoisuutensa on peruuttamattomasti poissa. Näin muinainen eepos ja moderni lääketiede asettuvat samaan kehykseen: missä kulkee elämän ja kuoleman välinen raja – ja kuka sen saa määritellä?

Romaani tuntuu enemmän ajattelun välineeltä kuin perinteiseltä tarinalta. Ahava ei johdata lukijaa valmiiseen tulkintaan vaan antaa tämän harhailla kysymysten verkossa: mitä on kuolema, kuka sen määrittää, ja miksi me emme osaa hyväksyä sen väistämättömyyttä? Lääketieteellisen komitean pohdinnat aivokuoleman kriteereistä toivat mieleeni Anthony Passeronin Tartunnan, jossa lääkärien moraalinen ja tieteellinen kamppailu kulkee rinnakkain henkilökohtaisen tragedian kanssa. Liisan käynnit Vuokko-tädin luona taas soivat samaa säveltä Eeva Soivion Kertaalleen kuolleen kanssa – samanlaista sairaalan käytävien hiljaista realismia. Filippiiniläisen Perlahin tarina resonoi puolestaan monien lukemieni maahanmuuttajakuvausten kanssa: naisten, jotka jättävät lapsensa etsiäkseen toimeentuloa toisaalta, kuten Ángeles Caso kuvaa romaanissaan Contra el viento.

Ahava kirjoittaa ruumiista ja sen rajallisuudesta tavalla, joka on yhtä aikaa runollinen ja kliininen. Hän kuvaa kudosta, elimiä ja soluja kuin pyhää karttaa, mutta muistuttaa samalla, että mikään kartta ei voi osoittaa, missä ihminen päättyy. Välillä teksti tuntuu liukuvan esseen ja fiktion rajalle, mutta juuri siinä on sen viehätys. Lukijalle jää tunne, että kirjailija luottaa tämän kykyyn rakentaa oma kokonaisuus sirpaleista. Romaanin sirpaleisuus on samalla teoksen vahvuus ja sen haaste. Hän joka syvyydet näki on kirja, joka jättää tilan omalle ajattelulle, liittää lukijan osaksi suurempaa kudosta, jossa tieteellinen ja myyttinen tieto sekä henkilökohtainen kokemus elävät rinnakkain. Kirjan luettuani huomaan palaavani siihen mielessäni usein, mutta en oikein saa otetta, mikä siinä erityisesti vetää puoleensa. Ehkä se on luettava uudestaan.

Selja Ahava:
Hän joka syvyydet näki
Gummerus 2025

* Osta kirja Finlandia Kirjasta

Muissa blogeissa:
Annelin lukuvinkit
Kirjareppu
Kirjasähkökäyrä
Kirsin Book Club
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Eeva Soivio: Kertaalleen kuollut

Anni Kytömäki: Mirabilis

Selja Ahava ja Emma Puikkonen: Rakennenautintoja

Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä

Selja Ahava: Eksyneen muistikirja

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Seuraa Kirjaluotsia

Gilgamesh-eepos Hän joka syvyydet näki kuolema Selja Ahava