Minun on aina ollut vaikeaa ymmärtää järjestys ja erottaa syyt seurauksista. Mikä tulee ensin ja sen jälkeen. Kun ensimmäinen junamatka alkoi, huusin äidille, että maailma liikkuu, ja kaikki vaunun aikuiset nauroivat. Sitä ennen oli muita luuloja, joita äiti ei välittänyt oikaista. Kun puut ryhtyvät heilumaan, nousee tuuli. Kun kello lähtee kiertämään, syntyy aika. Kun ihminen hymyilee, alkaa onni. Niin minä ajattelin. Nyt tiedän, että järjestys on päinvastoin. Tuuli heiluttaa puita, aika kelloa ja onni ihmisen huulia. Eikä maailma liiku vaan juna. Joskus toivon, että voisin palata takaisin entiseen. Mutta aika ei palaa eikä vaihda suuntaa toivomusten mukaan. Se kulkee eteenpäin, ja minun täytyy yrittää pysyä perässä.

Pauliina Rauhalan esikoisromaani Taivaslaulu (2013) oli monien lukijoiden rakastama ja myös kirjabloggaajat valitsivat sen Blogistanian Finlandia -voittajaksi. Uudessa romaanissaan Synninkantajat Rauhala palaa käsittelemään vanhoillislestadiolaisuutta. Romaani sijoittuu lestadiolaisyhteisöön 70-luvun lopussa Pohjois-Pohjanmaalla ja kuvaa neljän toisilleen sukua olevan päähenkilön kautta sisäänpäin kääntyneen uskonyhteisön valtaa ja vahvaa psykologista otetta jäsenistään. Tarkastelussa ovat erityisesti herätysliikkeen piirissä 70-luvulla yleistyneet hoitokokoukset, joissa korjattiin yhteisön jäsenten uskonelämää ankaralla ja autoritaarisella otteella. Samalla romaani pohtii rakkauden monia merkityksiä.

Aaron rakastaa sekä isänisäänsä Taisto-pappaa että äidinäitiä Aliisa-mummia, rakentaa omaa Arkkiaan ja toivoo, ettei kukaan sukulaisista joutuisi Helvettiin. Linnuille ja kukkasille jutteleva Taisto on leppoisa kalakaveri, mutta liikkeen kokouksissa saarnaa ankarasti synneistä ja yrittää paimentaa seurakuntalaisten uskonelämää oikeaksi katsomaansa tiukkaan uomaan. Aliisa-mummi on täynnä rakkautta ja hyvää tahtoa, mutta liikkeen silmissä kuitenkin syntinen. Synteihin kuuluu mm. kirkkokuorossa laulaminen ja diakoniatyö. Myös Aliisan tytär Auroora rakastaa väärällä tavalla. Synnit saisi vielä anteeksi tunnustamalla ja tekemällä parannuksen, mutta Aliisa ei taivu typeryyksiin. Kun synniksi luetaan myös hempeämielisyys syntisiä kohtaan, Aaron ei saisi enää edes tervehtiä mummiaan. Tärkeiden Asioiden Vihkoonsa hän viisaasti kirjoittaa: Lasta ei saa koskaan pakottaa valitsemaan.

Neljän päähenkilön lisäksi romaanissa kulkee metataso, Matkakertomus, jossa näiden henkilöiden tarinaa kirjoittava kirjailija ruotii kirjoitusprosessiaan ja tutustuu erilaisiin uskonnollisiin yhteisöihin ympäri maailman. Kirjan loppupuolella tästä mystisestä matkailijasta paljastuu yllättäviä yhteyksiä. Rauhala tarkastelee kaikkia henkilöitään empaattisella katseella, millä hän varmastikin tahtoo sanoa, että kaikissa meissä on monenlaisia puolia – kukaan ei ole yksin enkeli tai paholainen. Erityisen ristiriitainen persoona on Taisto, joka kunnioittaa ja hellii luontoa, mutta toimii ankarasti ja säälimättä läheisiään kohtaan uskontoon vedoten. On hämmästyttävää miten näissä suljetuissa uskonyhteisöissä syntyy sellaista laumasieluisuutta, että ylhäältä tulevat typeryydet niellään vastalauseitta. Ulkopuolisen silmin hoitokokousten pöytäkirjat ovat käsittämätöntä luettavaa:
“W.X.: Teki parannuksen television katselusta ja hempeästä hengestä. Siunaus.
Y. Z.: Teki parannuksen vikovasta hengestä ja sydämen ylpeyden hengestä. Siunaus.
Å. Ä.: Teki parannuksen hempeästä hengestä ja lihanvapaudesta. Siunaus.
Ö. A.: Teki parannuksen hempeästä hengestä, jonka oli saanut jo kotoa. Siunaus.”

Romaanissa on vahvaa luontokuvausta ja varsinkin keväisen luonnon herääminen kuohuvine koskineen pauhasi osuvasti lukuajankohtaan nähden. Rauhalan kieli on todella kaunista, täynnä kielikuvia ja runollisia lauserakenteita. Johtuikohan lukemisajankohdasta, mutta välillä kieli tuntui liiankin konstikkaalta ja sitä kautta etäännyttävältä. Varsinkin Aurooran minäkerronnassa oli paksu sentimentaalisuuden kelmu, joka esti minua lukijana pääsemästä lähelle. Eniten pidin Aaronin osuudesta, lapsen hämmennys kaiken keskellä kosketti. Synninkantajat onkin ennen kaikkea psykologinen romaani perheen hajoamisesta, jonka viitekehyksenä on tiivis suljettu yhteisö. Uskonnolliset herätysliikkeet ja niiden vahva ote seurakuntalaisistaan ovat viime vuosina olleet suosittuja kotimaisten romaanien aiheina. Viime vuonna julkaistiin kaksi upeaa esikoisromaania aiheeseen liittyen. Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät käsittelee hurmoshenkistä helluntaiseurakuntaa ja Ben Kallandin Vien sinut kotiin Jehovan todistajien yhteisöä.

Helmet-lukuhaaste:
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 5 – Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit.

Helmet-musahaaste:
Musahaasteessa kuuntelin Village People: Y.M.C.A., jonka sijoitan kohtaan 4 – Syntymävuonnasi listojen kärjessä ollut levy / kappale. Tuon biisin kuuntelu on muuten varmasti ollut syntiä vanhoillislestadiolaisten piirissä. Kaikki musahaasteessa kuuntelemani musiikki löytyy Spotify-listalta Helmet-musahaaste 2018.

Pauliina Rauhala: Synninkantajat
Gummerus 2018
Kirjastolaina

Muissa blogeissa:
Evarian kirjahylly
Kirjabrunssi
Kirja hyllyssä
Kirjan pauloissa
Kirjapöllön huhuiluja
Kirjoihin kadonnut
Kirjojen kauneudesta
Kirjojen keskellä
Kosminen K
Lumiomena
Rakkaudesta kirjoihin

Gummerus helmethaaste lestadiolaisuus Pauliina Rauhala perhe Synninkantajat uskonto