Elin rakastavassa yhteisössä, vanhempieni ja kolmen siskoni kanssa. Tiesin olevani turvassa, tiesin että meillä oli totuus, tiesin kuuluvani suureen joukkoon, valittuun kansaan, ettemme olleet osa tätä maailmaa. Minulla oli käynyt tuuri, kun olin syntynyt totuuden tuntevaan perheeseen.

Tiesin, että aina olisi olemassa joku, joka rakasti minua, mutta arvelin, että voisi olla vaikeaa löytää ketään, joka haluaisi maata kanssani.

Se oli nuoruuden optimismia. Totuus paljastui päinvastaiseksi.

Tällä viikolla vietetään mielenterveysviikkoa ja Eniten minua kiinnostaa tie -blogi haastoi mukaan postaamaan teemaan liittyen. Yllättäen huomasin, että olen viime aikoina lukenut useita teemaan liittyviä kirjoja. Tällä kertaa käsittelyssä on Ben Kallandin esikoisromaani Vien sinut kotiin, jossa mielen hyvinvointia ja pahoinvointia lähestytään uskonnollisen liikkeen viitekehyksestä käsin. Romaani kuvaa vangitsevasti sitä miten usko voi siirtää vuoria niin, että ne asettuvat perheenjäsenten väliin. Kirja kertoo myös kunnianhimosta ja huippulahjakkuudesta, joilla on synkkä kääntöpuolensa.

Romaanin kertoja Markus on ollut 30 vuotta Yhdysvalloissa ja kiivennyt määrätietoisesti ylöspäin Jehovan todistajien organisaatiossa. Lähestyessään korkeinta askelmaa, hän saa kaksi viestiä, jotka saavat hänet tarkastelemaan kriittisesti elettyä elämää. Toinen on suru-uutinen, joka vie hänet takaisin Suomeen Sofia-siskon hautajaisiin. Toinen on viesti tuntemattomalta naiselta, joka väittää olevansa hänen tyttärensä. Nämä viestit sysäävät Markuksen kertomaan tarinansa, jonka taustalla soi sisko Ellenin vuoroin haikea ja vuoroin vimmainen viulu. Markus johdattelee lukijan fragmentaarisiin muistoihinsa, joita hän annostelee harkitussa järjestyksessä ja tempossa. Lapsuusmuistot Helsingin kodista ja kesähuvilalta Porkkalasta sekä aikuiselämän varrelta Yhdysvalloista muodostavat palapelin, joka yrittää sovittaa yhteen hajonneen perheen palaset.

Joskus Markuksella oli vielä kolme siskoa, nyt kaikki ovat tavalla tai toisella poissa. Kaksoissisko Carola on erotettu uskonyhteisöstä. Häntä Markus vielä tapaa silloin tällöin, mutta vain salaa. Hurmaavan ja huippulahjakkaan Ellenin viulu on vaiennut jo aikaa sitten, mutta ei jätä Markusta rauhaan. Suhde nuorimpaan siskoon Sofiaan on aina ollut etäisin, nyt hänkin on poissa. Vahvan patriarkaalisessa uskonyhteisössä naisten asema on alisteinen, mutta juuri naisten kautta Markuksen elämä määrittyy. Siskojen lisäksi Markukseen ovat vaikuttaneet myös rakastettu Alison, jonka hän menetti uskonyhteisön tähden, sekä vaimo Debra, jonka kanssa joutui avioitumaan uskonyhteisönsä tähden. Loppua kohden tärkeäksi nousee lapsenlapsi Ruby, jolla tuntuu olevan eheyttävä vaikutus Markukseen. Taustalla häilyy vielä yksi tärkeä nainen, Markuksen äiti, joka on läsnä mutta silti tavoittamaton. Perheensä ja uskonyhteisön vuoksi kaiken uhrannut äiti vaipuu vähitellen voimattomuuteen, mutta ei saa tarvitsemaansa apua masennukseensa. Kaikki heikkouden merkit tulkitaan uskonyhteisössä osoitukseksi hengellisyyden puutteesta, vastaukseksi tarjotaan raamatun tutkimista. Uskonyhteisön ulkopuolisille ongelmia ei levitellä, likapyykit pestään kotona!

Markus on minäkertojana kiinnostava. Hän itsekin korostaa useaan otteeseen, että on valinnut mukaan hetkiä, joista kokonaisuus muodostuu, mutta jotka ovat pelkkiä muistoja. Niissä on palanen totuutta takana, mutta ne eivät ole koko totuus. Varsinkin alun dramaattisessa kertomuksessa nuorten mökkiviikonlopusta jotain jää selvästi piiloon. Markus on oman tarinansa arkkitehti ja voi päättää mikä asia tuodaan valoon ja mikä saa ikuisiksi ajoiksi painua talviöisen jään pimentoon. Sama osatotuuksien kertomisen tematiikka liittyy uskonyhteisön kaksinaismoralistiseen maailmaan. Ei koko totuutta tarvitse kertoa niille, joiden ei tarvitse tietää sitä. Sääntöjä voi kiertää, jos pitää huolen ettei jää kiinni. Kirjan antama kuva uskonnollisesta liikkeestä on kylmäävä, mutta luullakseni todenmukainen. Kirjailija on itse kuulunut samaan uskonyhteisöön ja erottuaan kokenut esimerkiksi vastaavaa karttamista, jota Carola-sisko kirjassa kohtaa.

Tänä vuonna on julkaistu kaksi vahvatunnelmaista esikoiskirjaa, joita yhdistää uskontoteema. Siinä missä Kallandin kirja käsittelee suljetun jehovalaisorganisaation vaikutusta perheen dynamiikkaan, Terhi Törmälehdon alkuvuonna julkaistu Vaikka vuoret järkkyisivät kuvaa herkkävireisesti nuoren naisen identiteetin etsintää hurmoksellisen kristinuskon piirissä. Yhteisen teeman vuoksi Törmälehto ja Kalland ovat saaneet osallistua yhteisiin keskusteluihin kirjallisuustapahtumissa. Yhden tällaisen kiinnostavan keskustelun kävin kuuntelemassa Turun Kirjamessuilla. Vaikka kirjat ovat hyvin omaäänisiä, minäkään en voi olla tarkastelematta niitä suhteessa toisiinsa. Törmälehdon ja Kallandin kirjojen päähenkilöt Elsa ja Markus hakevat uskonyhteisöstä hyvin erilaisia asioita. Elsa etsii kiihkeästi uskonnollista pyhyyden kokemusta eikä ole niin kiinnostunut yhteisöstä sen ympärillä. Markus taas suhtautuu uskonyhteisöön kuin työuraan, hänen tavoitteensa on edetä yhteisön hierarkiassa mahdollisimman korkealle, keinoja kaihtamatta. Itse usko on toisarvoista, uskonyhteisön säännötkin ovat vapaasti muokattavissa, kun pääsee oikeaan asemaan. Karkeistaen voisi sanoa, että Elsa etsii uskosta yhteyttä johonkin itseään suurempaan, Markus taas haluaa itse olla kukkulan kuningas.

Uskonnon ohella kirja kietoutuu klassisen musiikin ympärille. Senkin Kalland tuntee ilmeisen hyvin, sillä Ellenin soittaminen on tarkasti ja eläytyen kuvattu. Musiikkiteemaakin on käsitelty tänä vuonna myös toisessa poikkeuksellisen intensiivisessä romaanissa, jonka sattumalta luin juuri tätä ennen. Marjo Heiskasen Mustat koskettimet on vaikuttava kuvaus kamarimusiikkikokoonpanon dynamiikasta ja soittamisen psykofyysisestä kokemuksesta. Klassisen ammattimuusikon elämän kurinalaisuus muistuttaa jossain määrin myös uskonyhteisön suljettua ja säänneltyä elämää. Molemmissa romaaneissa myös soittajan huippulahjakkuudella ja kunnianhimolla on synkkä kääntöpuolensa. Molemmat romaanit soivat vaihtelevissa rekistereissä niin kielellisesti kuin tunnelmaltaan. Musiikki on niin olennainen osa molempia kirjoja, että niiden lopussa on ääniraita eli lista kirjaan liittyvistä sävellyksistä ja kappaleista. Heiskasen ääniraita löytyy kirjan nimellä Spotifysta, Kallandin kirjan ääniraitaa voi kuunnella Youtubessa.

Vien sinut kotiin on poikkeuksellisen hallittu ja täyteläinen esikoiskirja, joka jää pitkäksi aikaa soimaan mielen sopukoihin. Kerronnan tempo ja lämpö vaihtelevat vastustamattomasti diminuendosta crescendoon ja kylmästä lämpimään. Kalland ohjailee minua romaaninsa kulisseissa kuin taitavin kapellimestari ja heittäydyn ilomielin sanojen vietäväksi.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Atena 2017
Kirjastolaina

Muissa blogeissa:
Aina joku kesken
Hannan kirjokansi
Kirjakirppu
Kirjakko ruispellossa
Kirjasta kirjaan
Kirjasähkökäyrä
Kirja vieköön!
Kirsin kirjanurkka
Kulttuuri kukoistaa
Leena Lumi
Lukujonossa
Lumiomena
Tekstiluola
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Atena Ben Kalland esikoiskirja mielenterveysviikko uskonto Vien sinut kotiin