Ylempänä kalliolla oli sopivasti vierekkäin kaksi kiveä ja he istuivat niiden päälle.
– Huomenna minun on lähdettävä, mies alkoi puhua.
Tyttö kampasi hiuksiaan.
– Eikö sinua palele, minä haen sinulle takin.
Tyttö istui kyyryssä leuka polvia vasten, kädet ristissä polvien ympäri. Hän tuskin huomasi, kun takki laskeutui hartioille.
– Luuletko, että meistä jää jotain tähän paikkaan, luuletko että kun toiset ihmiset elävät täällä ja kaikki on toisenlaista, että meistä on jotain jäljellä.
– Niin. Mitä sinä sillä tarkoitat? Miten siitä asiasta Raamatussa sanotaan?
– En minä sitä tarkoita, tyttö tuijotti kuuta.
– Sano, tuleeko sinun minua ikävä? Kai sinä kirjoitat minulle.
Mutta tyttö ei näyttänyt kuulevan.
– Luuletko, ettei mitään jää jäljelle?
– En tiedä, en minä osaa vastata.
– Mutta sano jotain… Etkö usko, että tämä kivi ja kallio ja tuo vesi, ja kuu, eikö niihin jää minusta jotain, kun minä tahdon niin.
– Mitä sinä itse luulet?
– Minä olen varma, minä olen siitä varma. Ja sitten toiset ihmiset istuvat tässä, tällä samalla kivellä, ja ne kysyvät, kuka tässä on istunut, ennen heitä.
– Niin, ei maailma tähän lopu, jos sitä noin ajattelee. Kai ihmiset aina tuntevat samat asiat samalla tavoin.
– Mutta minusta tuntuu siltä, että sinä et oikeastaan välitä minusta ollenkaan, sinä vain luulet.
Tyttö ei muistanut, kuka hänen vierellään istui. Kun tulitikku valaisi miehen kasvot, hän näki sen. Mies häiritsi häntä, hän ei halunnut kuulla mitään. Edessä oli vesi vaakasuorassa, kuu oli järvessä, alla oli kallio, hän halusi katsoa niitä.
– Jaksatko sinä odottaa, mies sanoi. Kestää ehkä ennen kuin pääsen taas tulemaan. Hän sormeili pientä valkeaa kiveä.
Tyttö katsoi miehen kättä, ojensi kätensä, otti kiven ja pudotti sen taskuunsa.
Kuu oli taivaalla. Se liikkui aina, mutta sitä ei saattanut huomata, vaikka olisi katsonut herkeämättä. Mutta jos käänsi silmät pois ja sattui katsomaan sitä vähän ajan kuluttua, se oli toisessa paikassa. Ja se liikkui koko ajan.
– En kai minä muutakaan voi.

– Marja-Liisa Vartio: Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö

Olen jo pitkään halunnut lukea Marja-Liisa Vartiota, joten ilahduin, kun tämä kirja tuli vastaan antikvariaatissa. Kesällä luin myös ensimmäistä kertaa Vartion aikalaista Aila Meriluotoa, jonka kanssa Vartio kävi myös samaa koulua. Vartion varhaiseen tuotantoon lukeutuvassa Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö on tavallaan paljon samaa kuin Meriluodon romaanissa Kotimaa kuin mies. Molemmissa avioliiton ulkopuolinen raskaus saa nuoren naisen etsimään omaa identiteettiään ja paikkaa maailmassa ilman perheen ja parisuhteen tukea. Teokset kuitenkin virittyvät eri taajuuksille. Meriluodon Elina on sotalapsuuden muovaama juureton ja levoton vaeltaja; Vartion Leena taas on enemmän paikallaan, mutta sisäisesti liikkeessä. Meriluodon teoksen kysymys on “missä on kotini”, Vartion “kuka minusta tulee”.

Vartion romaanin päähenkilö on siis Leena, pian 19 täyttävä maatilan vanhempi tytär, joka ajautuu suhteeseen vanhemman, naimisissa olevan miehen kanssa. Mies on paikkakunnalla työkeikalla raivauskoneen kuljettajana. Suhde on lyhyt, kiihkeä ja epämääräinen: onko se rakkautta vai vain hetken hurmaa, jonka jäljiltä maailma kuitenkin muuttuu peruuttamattomasti. Kun mies palaa perheensä luo, Leena jää yksin ja huomaa olevansa raskaana. Tapahtumakulku on näennäisesti tuttu, mutta Vartio kiinnostuu siitä, mitä pinnan alla kuohuu: katseista, vaikenemisista, ruumiillisuuden hämmästyksestä. Tässä modernistisessa kuvauksessa eleet ovat pieniä ja merkitykset suuria; arjen proosa rytmittyy kuin runo.

Vartio ei rakenna näyttävää yhteiskunnallista pamflettia, mutta 1950-luvun moraalikoodi kuuluu kaikkialla: hiljaisina ohjeina, äidin varovaisina lauseina, kyläyhteisön sivusilmällä heittäminä varjoina. Leena joutuu navigoimaan maailmassa, jossa “hyvä tyttö” merkitsee ennen kaikkea oikeaoppista näkymättömyyttä ja kuuliaista ahkeruutta. Pidin erityisesti siitä, miten Vartio piirtää Leenan suhteen lapsuuskotiin. Koti ei ole turvasatama eikä toisaalta täysin turvatonkaan, vaan neuvoteltu tila, jossa jokainen liike mitataan muiden katseella. Tultuaan raskaaksi Leena kääntyy välillä sisäänpäin suorastaan antropologisella tarkkuudella: hän tutkii omaa ihoaan ja tuntemuksiaan kuin vierasta maastoa, ja samalla hän opettelee kieltä, jolla puhua kokemuksestaan – edes itselleen.

Leenan raskaus on tietysti suuri järkytys ja häpeä vanhemmille, varsinkin isälle. Äiti sentään alkujärkytyksen jälkeen yrittää olla avuksi, vaikka onkin helpottunut Leenan ratkaisusta lähteä pois kotoa. Leena hankkii paikan kaupungista kodinhoitajana perheessä, johon erityisesti haetaan raskaana olevaa tyttöä. Vaikka isäntäperheen äiti tekeekin hyvän työn auttaessaan hankalaan tilanteeseen joutuneita tyttöjä, Leenalla on vaikeuksia sopeutua tämän erikoisiin sääntöihin ja tungetteleviin kysymyksiin. Kestää aikansa, että Leena alkaa todella ymmärtää ja hyväksyä tulevan roolinsa aviottoman lapsen yksinhuoltajana.

Vartion teksti on kauttaaltaan vastustamatonta vähäeleisyyttä ja näennäisen arkisten yksityiskohtien ilotulitusta. Vartio näyttää, miten pienet rekvisiitat – kahvikuppi, pyyheliina, kivi taskussa – kantavat kokonaisen elämän painoa. Juonellisesti romaanissa ei ole mitään uutta ja ihmeellistä, mutta kielellisesti romaani pakottaa ahmimaan lisää ja lisää. Kirjan yleistunnelma on melankolinen, mutta myös helteisen maalaiskesän ja nuoruuden kihelmöinnin tenho on vahvasti läsnä. Lukukokemus oli kuin kävelyä kylätien varressa elokuun valossa: mitään järisyttävää ei näytä tapahtuvan, mutta kun pysähtyy ja katsoo taakse, huomaa maailman siirtyneen aavistuksen.

Sinua voisi myös kiinnostaa

Aila Meriluoto: Kotimaa kuin mies

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad

Eeva Joenpelto: Viisaat istuvat varjossa

Naistenviikkohaaste | Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Seuraa Kirjaluotsia

1950-luvun kirjallisuus Aila Meriluoto avioliiton ulkopuolinen raskaus identiteetin etsintä Marja-Liisa Vartio Mies kuin mies tyttö kuin tyttö modernistinen romaani suomalainen modernismi suomalaiset naiskirjailijat