Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

Täällä ei ole metsää. Jätimme metsän Näytämöön. Täältä metsä on tuullut pois, jättänyt vain pajukoita suojaisimpiin poukamiin. Joudumme lämmittämään turpeella tai ostamaan polttopuuta ihmisiltä, jotka kuljettavat sitä Vesisaareen. Lapset poimivat ajopuita. Poika, joka raahaa perässään sileäksi huuhtoutunutta runkoa, muistuttaa Heikkiä ja saa sydämeni kivistämään.

Metsä täällä olemme me, ajattelen nähdessäni ihmisten virtaavan hierualle ja veneille aamunkoitteessa. Harmaapukuisia, tutisevia puita koko rannan mitalta. Pian tuuli puhaltaa meidätkin pois, tai sitten jäämme kumaraisina kohtaamaan tuulet, joita elämä tiellemme puhaltaa. Ikään kuin valinnat eivät voisi olla tuulia pahempia. Niin näkymättömiä, hurjia voimia valinnoilla on, että vain pari pientä lehteä voi jäädä maahan, missä aiemmin kohosi koreita olentoja, jotka kahisivat auringossa.

– Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu

Norjalaisen Ingeborg Arvolan historiallinen romaani Jäämeren laulu on ensimmäinen osa Ruijan rannalla -trilogiasta, joka perustuu kirjailijan isoisoisoäidin tarinaan. Jäämeren laulu voitti Norjassa arvostetun Brage-palkinnon ja oli Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana. Suomensukuisista kveeneistä eli Norjaan paremman elämän toivossa muuttaneista suomalaisista kertovassa romaanissa matkataan Sodankylästä Norjan rannikolle Pykeijaan vuonna 1859. Vieraillessaan Helsingin kirjamessuilla Arvola kertoi Ville Blåfieldin haastattelussa suomalaisista juuristaan ja romaaninsa menestyksestä. Arvola on julkaissut teoksia Norjassa vuodesta 1999, mutta Jäämeren laulu toi hänet viimein suuremman lukijakunnan ja maailman tietoisuuteen. Hän sanoi olevansa tyytyväinen, että menestys tuli vasta nyt, kun hän on jo kokenut kirjailija ja on tähän asti saanut kehittyä kirjailijana ilman turhia ulkoisia paineita. Kveeneistä olen lukenut aiemmin esimerkiksi Petra Rautiaisen romaanista Meren muisti. Jäämeren laulussa kiinnosti myös matkan lähtöpiste eli Sodankylä, josta myös oma äidinpuoleinen sukuni on kotoisin.

Romaanin päähenkilö on Sodankylässä asuva 35-vuotias Priita-Kaisa Seipäjärvi, joka on kotikylässään joutunut huonoon valoon. Hänen kaksi poikaansa ovat syntyneet avioliiton ulkopuolella ja kahdelle eri isälle. Hän on joutunut sovittamaan syntejään kirkon häpeäpenkissä ja nyt hän on saanut tarpeekseen katumusharjoituksista. Hän haluaa aloittaa uuden elämän Jäämeren rannalla, Pykeijassa, jossa asuu paljon suomalaisia ja jossa meren sanotaan kuohuvan kalasta. Hän ottaa mukaan poikansa Aleksin ja Heikin sekä poronsa nimeltä Rakastan, ja lähtee vaivalloiselle matkalle kohti Norjan rannikkoa. Hän toivoo löytävänsä rannikkoseudulta toimeentulon ja mahdollisuuden löytää vapaa mies ja solmia avioliitto. Matkasta tulee pidempi kuin suunniteltu, ja seurue pysähtyy useassa talossa ennen kuin saavuttaa merenrannan. Tällä matkalla Priita-Kaisa rakastuu naimisissa olevaan talonpoikaan, Askan Mikkoon, mikä johtaa moniin seurauksiin 1800-luvun puritaanisessa maailmassa.

Priita-Kaisaa seuraa myös toisenlainen maine. Hänen isoisänsä parantajan taidot ovat periytyneet hänelle ja matkan varrella hän saa auttaa monia sairaita ja raskauden heikentämiä, sekä ihmisiä että eläimiä. Itse hän kokee eläinten auttamisen luontevampana, mutta on aina valmis myös laskemaan lämpimät kätensä apua tarvitsevan ihmisen kipukohtiin. Sana Priita-Kaisan kauneudesta on myös kiirinyt ja yksi toisensa jälkeen toteaa huhupuheet todeksi. Hän ei edes ehdi Norjaan saakka, kun lempi leimahtaa, mutta ikävä kyllä Mikko on varattu mies. Etenkin vanhempi poika Aleksi pettyy äitinsä valintoihin. Suunnitelma avioliitosta ja aloilleen asettumisesta vaihtuu salasuhteeseen naimisissa olevan talonpojan kanssa. Mikolla on paljon menetettävää, jos suhde paljastuu, mutta hän ei voi pidätellä intohimoaan ja rakkauttaan Priita-Kaisaan.

Arvola kirjoittaa intohimoisesti ihmissuhteista. Henkilökuvaus on taidokasta ja kirjan lukuisilla henkilöillä, joihin lukija tutustuu enemmän tai vähemmän, on omat koettelemuksensa. Myös intohimoa ja seksiä kuvataan luontevalla tavalla. Arvola onnistuu liikuttamaan lukijaa päähenkilön kamppailulla, joka ei koske vain selviytymistä ankarissa olosuhteissa, vaan myös tunteiden ja ristiriitojen kanssa, jotka Priita-Kaisa käy läpi. Kirjailija tuo esiin järjen ja tunteen taistelun ja näin herättää lukijan sympatian päähenkilöä kohtaan. Myös luonto on tärkeässä roolissa tarinassa: Suomen metsät ja tunturit, Norjan joet, vuoret ja tuulinen rannikko kuvataan yksityiskohtaisesti ja kauniisti. Ihmiset elävät luonnonvoimien läheisyydessä ja maisemakuvaukset ovat vaikuttavia. Kirjassa on myös paljon yliluonnollisia elementtejä. Taikausko ja usko elävät rinnakkain, ja ihmiset näkevät merkkejä kaikkialla. Pikkuväkeä eli metsän henkiä lahjotaan ja harhautetaan erilaisin konstein, jotta turvataan hyvä sato tai onnellinen koti.

Arvola vie lukijan raskaille vaelluksille ja ihmisten karuun arkeen: vaikeisiin synnytyksiin, jatkuvaan kalojen perkaamiseen ja poron teurastukseen. Kaikki on kuvattu niin elävästi, että lukija voi melkein tuntea jäisen virran voiman, limaiset kalat jäätyneissä käsissä ja hankikannon narskeen askelissa. Riippuvuus kausitöistä ja sääolosuhteista vaikuttavat ihmisten jatkuvaan liikkumiseen paikasta toiseen ja vieraiden tapojen tarttumiseen ja sekoittumiseen. Suhtautumista saamelaisiin kuvataan kiinnostavasti. Jo tuolloin pohjoisen asukkaat kokivat saamelaisten poroelinkeinon uhkana ja kävivät jatkuvaa kiistaa siitä, kuka saa paimentaa porojaan milläkin alueella. Porovarkauksia tapahtui myös paljon. Toisaalta oli myös yhteisöllisyyttä ja avuliaisuutta, aina oltiin valmiita majoittamaan ohikulkijat ja tarjoamaan soppakulhollinen, vaikka tiukkaa oli kaikesta.

Kirja avaa ikkunan kveenien kulttuuriin ja yhteiskuntaan, ilman että se tuntuu teennäiseltä tai väkisin väännetyltä. Lyhyet luvut tempaavat mukaansa ja välillä mukana on myös informatiivisia sivuja käsiteltävästä aiheesta. Kiinnostavaa luettavaa on myös kirjailijan jälkisanat, joihin kirjan suomentaja Aki Räsänen on lisännyt oman huomionsa. Suomennoksessa paikkojen ja ihmisten nimistä on käytetty pääosin suomen tai kveenin kielisiä muotoja, joista monia on käytetty Samuli Paulaharjun kirjassa Ruijan suomalaisia, jota Arvola on käyttänyt yhtenä päälähteistään. Jäämeren laulu on kunnianosoitus pohjoiselle luonnolle ja elämälle, koskettava ylistys rakkaudelle ja ihmisen sitkeydelle. Odotan mielenkiinnolla trilogian seuraavia osia.

Ingeborg Arvola:
Jäämeren laulu. Ruijan rannalla I Kniven i ilden. Sanger fra Ishavet (2022), suom. Aki Räsänen
Gummerus 2024

* Osta kirja Finlandia Kirjasta

Muissa blogeissa:
Hemulin kirjahylly
Kirjasähkökäyrä
Kulttuuri kukoistaa
Raijan kirjareppu

Sinua voisi myös kiinnostaa

Ingeborg Arvola: Villien tuulten ranta

Tina Harnesk: Lumeenkylväjät

Petra Rautiainen: Meren muisti

Ann-Helén Laestadius: Varkaus

Niillas Holmberg: Halla Helle

Seuraa Kirjaluotsia

historiallinen romaani Ingeborg Arvola Jäämeren laulu kveenit Norja Pykeija Ruijan rannalla Sodankylä