Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

Tartun sormillani ammeen reunoista ja jännitän lihakseni. Nostan itseäni sen verran, että näen silmäni peilissä. Minullakaan ei ole ruskeita silmiä. Isäni geeneillä se olisi voinut onnistua, mutta jokin meni pieleen ja äiti sai itsensä kopion.
Sinulla oli tavallinen, onnellinen lapsuus, äiti sanoi minulle puhelimessa. Ei ollut, sanoin. Ja hämmästyin itsekin, miten nopeasti se tuli suustani. Miten niin? hän kysyi. Meillä ei naitu, tapeltu tai ryypätty, hän sanoi. Meillä ei ollut oikeita ongelmia. Sait aina paljon lahjoja syntymäpäivänä ja jouluna, hän sanoi. Emme olleet muita huonompia, hän sanoi.
Se oli siis onnellinen lapsuuteni. Kun meitä eivät leimanneet edes mielisairaudet tai muut häpeät, minulla ei ollut syytä valittaa.
Äiti tietää kaiken lapsuudestani, koska hän on elänyt minun lapsuuteni ja omansa. Minä elin oman lapsuuteni, enkä voi muistaa siitä juuri mitään, ja koin hänen lapsuutensa varjon.

– Susanna Hast: Toivottomuus

Susanna Hastin esikoisromaani Ruumis/huoneet oli aikanaan niin voimakas lukukokemus, että sen jälki viipyi mielessä pitkään. Siksi odotukseni hänen uudelle romaanilleen olivat väistämättä korkealla. Jo nimi Toivottomuus viittaa raskassävyiseen matkaan, eikä kansikuvan lakanan alle peitetty kaksikko lupaa mitään kevyempää. Jokin ruumiillisessa häpeässä ja peittämisessä vangitsee jo ennen ensimmäistä sivua.

Romaani alkaa pysäyttävästä kuvasta: kertoja makaa tyhjässä kylpyammeessa ja käy läpi äitienpäiväpuhelun sanoja, jotka jäivät kalvamaan. Äiti oli todennut jotakin pientä, lähes viattomalta kuulostavaa, mutta niin latautunutta, että se sysäsi liikkeelle koko tiedostamattoman kerroksen. Mieleen nousee kysymys isästä – mitä hän teki, mitä äiti ei sano, mitä kaikkea on vuosien varrella kätketty ja nielty? Ammeen kylmä kaiku alkaa keriyttää auki väkivallan ja vaikenemisen vyyhtiä, jota kertoja kantaa ruumiissaan enemmän kuin mieli haluaisi myöntää.

Romaanissa ei varsinaisesti kuvata väkivaltaa, mutta se tuntuu kaikkialla. Se kulkee sivuilla vihjauksina ja taukojen kaiuissa, ennen kaikkea äidin tunnekylmyydessä, joka heijastuu kertojan kehoon asti. Ammeen kovista seinämistä tulee hiljainen todistaja sille, mitä ei ole sanottu mutta mitä kertoja on joutunut kantamaan yksin. Hast kirjoittaa ruumiillisuutta niin tarkasti, että lukija huomaa jännittävän omia lihaksiaan. Itselleni erityisen vastenmielinen oli kohtaus, jossa kertoja kaivaa navastaan loputonta loista – groteski kuva siitä, miten jokin vieras ja nimeämätön on päässyt pesiytymään kudoksiin.

Hast vie tekstinsä kokeellisuutta pidemmälle kuin esikoisteoksessaan. Romaanin kolme osaa ovat kuin erillisiä huoneita samassa rakennuksessa, jokainen omalla tavallaan hämmentävä. Pidin eniten romaanin alusta, jossa kartanosta häätämisen kokemus saa yllättävän suuren painoarvon ja resonoi kertojan muiden hylkäämisten kanssa. Se on terävä avaus, jossa trauma, metaforinen tila ja kaunokirjallinen ilmaisu kietoutuvat saumattomasti.

Romaanin teoreettinen paino on huomattava. Hast ei epäröi tuoda tekstiin psykoanalyysin ja feministisen teorian kaikuja, eikä tee sitä vain koristeeksi. Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin Anti-Oidipus kulkee mukana sivuhälynä, samoin Helene Cixous’n ja Marguerite Duras’n ajatukset. Välillä teoreettisuus etäännyttää, mutta samalla se tekee kirjasta omalaatuisen moniulotteisen — kuin lukisi ruumiillista esseetä, joka on kiinnittynyt kertojansa hermostoon. Tätä linjaa jatkaa kertojan toteamus: ”Vain harvoin sain käsiini sairaalloisen ja jankkaavan kirjan ja vain sellaisesta pidin.” Ajatus palautti mieleeni Vigdis Hjorthin Toiston, jossa insestin ja äitisuhteen kipupisteet toistuvat yhtä pakottavasti.

Silti Toivottomuus jää minulle etäisemmäksi kuin Hastin esikoisteos. En tavoita siitä samanlaista tarttumapintaa, joka läpäisi suoraan ihon. Tässä romaanissa on enemmän rakennetta ja ajatuskoneistoa, ja vasta niiden sisällä alkaa sykkiä jotakin orgaanista. On kuitenkin kiinnostavaa, miten teos onnistuu olemaan yhtä aikaa viileästi analysoiva ja fyysisesti lukijaan kiinni käyvä.

Tänä vuonna on ilmestynyt useita teoksia, jotka käsittelevät äidin tunnekylmyyttä, lapsuuden hyväksikäytön jälkiä ja niiden monimutkaisia heijastumia äiti–tytär-suhteessa. Anna-Liisa Ahokummun Kosminen tanssija kulkee osin samoilla psykoanalyyttisilla poluilla, ja Tiina Katriina Tikkasen Kerro minulle äidistäsi tarkastelee seksuaaliväkivallan muokkaamia kiintymyssuhteita omasta kulmastaan. Yhdessä nämä teokset muodostavat melkoisen toivottomuustrilogian — ei siksi, että ne olisivat epätoivoisia, vaan koska ne vievät lukijan yhä uudelleen hiljaisten traumojen äärelle.

Toivottomuus on raskas, ristiriitainen ja paikoitellen hengästyttävän hyvä. Se ei päästä lukijaansa helpolla, mutta Hast ei olekaan kirjailija, jota luetaan keveyden vuoksi. Häntä luetaan siksi, että hän vie lukijan lähelle jotakin, mitä ei ehkä muuten uskaltaisi katsoa suoraan.

Susanna Hast:
Toivottomuus
S&S 2025

* Osta kirja Finlandia Kirjasta

Muissa blogeissa:
Reader, why did I marry him?

Sinua voisi myös kiinnostaa

Tiina Katriina Tikkanen: Kerro minulle äidistäsi

Anna-Liisa Ahokumpu: Kosminen tanssija

Hanna Lantto: Bilbao

Helmi Kekkonen: LIV!

Irene Kajo: Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta

Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni

Iida Rauma: Hävitys: tapauskertomus

Susanna Hast: Ruumis/huoneet

Tiina Katriina Tikkanen: Toinen silmä kiinni

Seuraa Kirjaluotsia

äiti–tytär-suhde psykoanalyysi ruumiillinen kirjoittaminen Susanna Hast Toivottomuus traumaproosa