The humanities are always in crisis. I no longer believe this is an institutional matter – it’s in the nature of intellectual life, or of thought itself. Thinking is always in crisis. But we count ourselves a lucky generation. Together, science and technology (a technology largely devoted to the search for materials or their substitutes) devour most of the meagre feast, and we take the crumbs. But historically, these leftovers are almost sufficient, and we do not cost much anyway. Our major libraries and museums are relatively safe at their various elevations. Everything that ever flowed throug the internet is now held centrally in New Lagos and has been well catalogued. Advances in quantum computing and mathematics have cracked open all that was once encrypted. I’d like to shout down through a hole in the ceiling of time and advise the people of a hundred years ago: if you want your secrets kept, whisper them into the ear of your dearest, most trusted friend. Do not trust the keyboard and screen. If you do, we’ll know everything.

– Ian McEwan: What We Can Know

Ian McEwan on yksi niistä kirjailijoista, joita seuraan uskollisesti, vähän kuin vanhaa ystävää, jonka kanssa on eletty sekä huippuhetket että karikot. Luen jokaisen hänen kirjansa, vaikka en kaikkiin ole ollut varauksetta ihastunut. Silti kaipaan jatkuvasti sitä menneiden aikojen McEwania, joka loi Sovituksen – mestariteoksen, jossa muisti, moraali ja kirjallisuus kietoutuivat toisiinsa tavalla, joka tuntui muuttavan koko lajityypin. What We Can Know toi sen yllättäen mieleen, vaikka on pohjimmiltaan dystopia eikä historiallinen romaani. Tai ehkä juuri siksi: tämä on historiallinen romaani meidän omasta ajastamme, tulevaisuuden raunioista käsin katsottuna.

Vuosi on 2119. Humanistiset tieteet ovat kuihtuneet, maailma on kokenut ilmastokatastrofin, nälän, sodat ja tulvat, jotka ovat tehneet Euroopasta sirpaleisen saariston. Thomas Metcalfe on yksi harvoista jäljellä olevista kirjallisuudentutkijoista. Hänen pakkomielteensä kohteena on kadonnut runo, A Corona for Vivien, jonka 2000-luvun alun runoilija Francis Blundy esitti kerran, yhtenä yönä, pienen ystäväpiirin illallisella – ja joka sen jälkeen katosi jäljettömiin. Thomasin tutkimus, rakkaudennälkä ja halu ymmärtää menneisyyttä kietoutuvat toisiinsa tavalla, joka tekee kirjasta yhtä paljon mysteerin kuin moraalisen tutkielman tiedosta, muistista ja siitä, mitä oikeastaan voimme tietää.

McEwan palaa jälleen siihen, mikä häntä on aina kiehtonut: miten menneisyys elää meissä, miten tarinat muokkaavat käsitystämme maailmasta ja miten tieto on aina epätäydellistä. Thomas rekonstruoi kadonneen runon historiaa sirpaleista – sähköposteista, päiväkirjoista, digitaalisista jäänteistä, jotka ovat säilyneet nigerialaisen internetin arkistoissa. McEwanin kuva tulevaisuudesta on yllättävän uskottava juuri siksi, ettei hän selitä liikaa. Hän ei rakenna tieteiskirjallisuuden näyttävää maailmaa vaan näyttää, miten helposti sivistys voi kadota, miten nopeasti ajatus ja tunne voivat hiljentyä, jos ne eivät saa ravintoa.

Kirjassa on paljon samaa jännitettä kuin A. S. Byattin Riivauksessa. Siinä missä Byattin tutkijapariskunta jäljitti viktoriaanisen ajan runoilijoiden kirjeenvaihtoa, McEwanin Thomas ja Rose jäljittävät kadonnutta runoa, kadonnutta maailmaa – ja samalla toisiaan. Molempien tutkimusmatka on myös rakkaustarina, jossa menneisyyden kaipuu varjostaa nykyhetkeä. McEwanin tulevaisuuden tutkijat ovat epätoivoisen nostalgisia sitä aikaa kohtaan, jota me nyt elämme. Heidän kaipauksensa suuntautuu taaksepäin, aikaan, jolloin vielä uskottiin, että tiedolla ja taiteella on väliä. Se on lempeän ironinen peili meidän omalle välinpitämättömyydellemme.

Romaanin rakenne on kaksiosainen. Ensimmäinen osa on kuin kirjallinen aarteenetsintä, täynnä älyllistä leikkiä ja viittauksia kirjallisuushistoriaan, toinen osa taas siirtyy intiimimpään, henkilökohtaisempaan rekisteriin, kertoen tapahtumat runoilijan vaimon näkökulmasta. Juuri tässä jälkimmäisessä osassa McEwan tavoittaa sen inhimillisen herkkyyden ja moraalisen kipinän, jota hänen parhaissa teoksissaan on aina ollut. Tarinaan hiipii syyllisyys, lojaalius ja rakkauden ja vallan epäsuhta.

McEwan kuvaa tulevaisuuden maailmaa kuin menneisyyden kronikoitsija: tarkasti, hillitysti ja surumielisesti, kuin hän kirjaisi muistiin jotakin, minkä katoamisen hän jo tietää väistämättömäksi. Hänen proosansa on hallittua kuin klassinen sonetti, mutta sen pinnan alla väreilee epätoivo: ajatus, että historia toistaa itseään, koska emme koskaan opi kuuntelemaan. What We Can Know on yhtä aikaa varoitus ja rakkaudentunnustus tiedolle, muistille ja kirjallisuudelle. Se kysyy, mitä me oikeastaan tiedämme – ja mitä meidän tulisi tietää, ennen kuin on liian myöhäistä.

Tämä on parasta McEwania aikoihin. Ei siksi, että hän palaisi entiseen, vaan siksi, että hän uskaltaa katsoa taaksepäin vielä kerran – tällä kertaa tulevaisuuden hämärästä käsin.

Helmet-lukuhaaste 2025:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, joissa on samannimiset päähenkilöt. Toinen on Benjamin Woodin Seascraper.

Ian McEwan:
What We Can Know
Penguin Audio 2025
Äänikirjan lukijat: David Rintoul, Rachel Bavidge

Sinua voisi myös kiinnostaa

A. S. Byatt: Possession

Ian McEwan: Lessons

Kazuo Ishiguro: Klara and the Sun

Ian McEwan: Machines Like Me

Ian McEwan: Sweet Tooth

Ian McEwan: Pähkinänkuori & Kansallisteatterin Macbeth

Ian McEwan: Lapsen oikeus

Seuraa Kirjaluotsia

äänikirja dystopia englanninkielinen helmet2025 helmethaaste Ian McEwan kirjallisuudentutkijat What We Can Know