menu Menu
Ian McEwan: Pähkinänkuori & Kansallisteatterin Macbeth
Iso-Britannia, Käännöskirjallisuus, McEwan Ian, Otava, Teatteri 03/04/2017 2 kommenttia
Jen Campbell: Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa Edellinen Alice Munro: Jupiterin kuut Seuraava

Näiden lämpöisten elävien seinien ulkopuolella hyytävä tarina hivuttautuu kohti hirvittävää päätöstään. Keskikesän pilvet ovat paksuja, ei kuuta, ei tuulenhenkäystäkään. Äitini ja setäni sen sijaan piiskaavat puheillaan käyntiin todellista talven puhuria. Jälleen uudesta pullosta vedetään korkki, ja sen jälkeen, aivan liian pian, vielä yhdestä. Huuhtoudun syvälle juopumuksen virtaan, aistit sumentavat heidän sanansa mutta sen verran niistä saa selville, että olen tuhoon tuomittu. Varjomaiset hahmot verenkarvaisella ruudulla kinastelevat ja käyvät toivotonta taistelua kohtalostaan. Äänet nousevat ja laskevat. Kun he eivät syyttele eivätkä kiistele, he punovat juonia. Kaikki mitä sanotaan jää ilmaan kuin savusumu Pekingissä.

Näin hamletmaisen synkissä tunnelmissa on Ian McEwanin romaanin kertoja, syntymätön lapsi äitinsä kohdussa. Lempikirjailijoihini lukeutuva Ian McEwan osaa yllättää, mutta ei koskaan petä lukijaansa mestarillisilla kertojanlahjoillaan. Kaiken hänen tuotantonsa lukeneena tiedän millaiseen skaalaan hän yltää, aina koskettavasta historiallisesta romaanista viiltävän ajankohtaiseen satiiriin. Hänen uusin romaaninsa Pähkinänkuori edustaa tuota skaalan satiirisinta päätä ja esittelee kirjailijan mustaakin mustemman huumorin taitajana. Pähkinänkuori ottaa lähtökohdakseen Shakespearen klassisen murha- ja petostarinan ja antaa sille täysin uuden twistin. Äitinsä ja setänsä kavalaa petosta joutuu sivusta seuraamaan vielä syntymätön poikalapsi. Ainoa keino puuttua suunnitteilla olevaan murhaan on potkia kohdun seiniä.

Raskaana oleva Trudy on häätänyt runoilijamiehensä Johnin ulos parin yhdessä asuttamasta kodista. Rapistunut, mutta hulppea kaupunkitalo on Johnin omistuksessa, mutta nyt sen portaita narisuttaa Trudyn lisäksi Johnin moukkamainen veli Claude. Trudylla ja Claudella on petollinen suunnitelma järjestää John kokonaan pois kuvioista. Suunnitelmaa isänsä murhaamiseksi joutuu kohdusta käsin kuuntelemaan varsin kypsänoloinen sikiö. Samalla syntymätön lapsi ajautuu ennenkuulumattoman moraalisen pohdinnan pyörteisiin. Voiko ja pitääkö vanhempiaan rakastaa ehdoitta, vaikka tietää heidän kykenevän vastenmielisiin tekoihin?

Vinkeä kertojanäkökulma luo tälle trillerille kutkuttavan lähtökohdan. Ahtaassa pähkinänkuoressaan ympäristöään kuunteleva tarkkailija vaikuttaa sangen sivistyneeltä, vaikka enimmäkseen joutuukin kuuntelemaan vastuuttoman äitinsä ja egoansa pullistelevan setänsä tyhmiä jorinoita ja petipuuhia. Onneksi äiti kuuntelee unettomuuteensa podcast-luentoja, joista mahan asukki imee itseensä kaiken mahdollisen tiedon: Matofarmista Utahissa. Patikoinnista Burrenin kansallispuistossa Irlannissa. Hitlerin viimeisestä offensiivista Ardenneilla. Yanonami-heimon sukupuolietiketistä. Siitä kuinka Poccio Bracciolini pelasti Lucretiuksen unohdukselta. Tenniksen fysiikasta. Ja tietysti kansainvälisen politiikan asiantuntijan painajaismaisen raportin maailman tilasta. Näin McEwan pääsee ujuttamaan tarinaansa myös ajankohtaista kritiikkiä.

Tiedon lisäksi poika on joutunut kohdussa imemään itseensä myös aikamoiset määrät viiniä, kun äidin juominen riistäytyy käsistä yhä useammin. Sikiön nousuhumalaiset ylistykset Pinot Noirin kukkeudelle ja arvailut vuosikerrasta ja rypäleen alkuperästä ovat hykerryttäviä. Sitä seuraavassa kamalassa kankkusessa filosofoidaan synkemmin sävyin ja tilanteen epätoivoisuus iskee musertavalla voimalla: Millainen tulevaisuus on luvassa rikollisen lapselle? Olisiko parempi lopettaa kaikki heti alkuunsa kuristamalla itsensä napanuoralla? Mielessään poika kirjoittaa kohtalostaan tietämättömälle isälle koskettavan kirjeen. Kohdusta tarkastellen maailma vaikuttaa epäystävälliseltä, elämästä ja ihmishengistä piittaamattomalta. […] Maailmahan on myös ihmeitä täynnä, ja siksi juuri olen hullun lailla rakastunut siihen.

Jumaliste, vaikka minut suljettaisiin pähkinänkuoreen, minä pitäisin itseäni äärettömän valtakunnan kuninkaana, ellen näkisi pahoja unia.

Shakespeare, Hamlet (suom. Matti Rossi)

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 49 – Vuoden 2017 uutuuskirja.

Ian McEwan: Pähkinänkuori
Nutshell (2016), suom. Juhani Lindholm
Otava 2017
Arvostelukappale

Muissa blogeissa:
Kirjavinkit
Leena Lumi

Kansallisteatterin Macbeth

Tämän kirjan myötä löysin myös sopivan aasinsillan kertoa parin viikon takaisesta vierailustani Kansallisteatteriin, jossa esitetään parhaillaan modernisointia Shakespearen Macbethista. Näytöstä edelsi Bloggariklubilaisille järjestetty kiinnostava keskustelu, jossa WSOY:n Shakespeare-käännöksistä vastanneet kustannustoimittajat Saara Pääkkönen ja Alice Martin, Rikhard III -näytelmän Kansallisteatteriin ohjannut Jussi Nikkilä sekä Macbethin dramaturgi Eva Buchwald valottivat omaa Shakespeare-suhdettaan. Oli ilo kuulla asiaan niin intohimoisesti vihkiytyneiden ammattilaisten mietteitä esimerkiksi siitä, miten klassikkoteosten erilaiset käännökset istuvat näyttämön tarpeisiin. En ole tullut ajatelleeksi, miten syvällistä ja yksityiskohtaista tekstianalyysia klassikkonäytelmän rakentaminen vaatii. Näille Shakespeare-asiantuntijoille on esimerkiksi ehdottoman tärkeää miettiä, puhutaanko Macbethissa puukosta, veitsestä vai tikarista.

Kysyttäessä keskustelijoilta miksi Shakespeare on yhä niin ajankohtainen ja kiinnostava, kaikki olivat sitä mieltä, että hänen tekstinsä luotaa ihmistä ja ihmisyyttä niin laajasti ja syvällisesti, että se tavoittaa jotain ajatonta. Siksi Shakespearen näytelmät myös kääntyvät niin helposti tähän aikaan ja niistä on helppo löytää yhteyksiä ajan ilmiöihin.

Varsinainen näytelmä herätti ristiriitaisia tunteita. Janne Reinikaisen ohjaama ja Eva Buchwaldin dramatisoima Macbeth oli modernisoitu rankalla kädellä tekstiä myöten. Lähes kolmituntinen tragedia vallan linnakkeessa enimmäkseen puudutti ja jätti ulkopuolisuuden tunteen, vaikka ymmärtääkseni sanoma oli, että me kaikki yhdessä olemme Macbeth, valtaa luonnon kustannuksella janoava ihmiskunta. Luonnon tuhoa korostettiin videoprojisoinneissa ja lopun ripityksessä, jossa Macbethin kyyristellessä pöytänsä alla lyötynä, hänen avustajansa kertoo yleisölle, mistä kaikessa oli kyse. Tämä oli Antti Nylénin teksti, joka oli tilattu varta vasten tätä produktiota varten.

Näytelmän lavastus oli näyttävä. Samaa ultramodernia kaupunkilinnoitusta äänettömästi liukuvine lasiovineen pyöriteltiin taidokkaasti luomaan erilaisia tapahtumapaikkoja. Valaistus ja videoprojisoinnit olivat myös ensiluokkaisia. Urbaanin tunnelman kruunasi upea musiikki, varsinkin Jusu Berghällin ilmiömäinen soitinten hallinta. Kolme kaunista noitasiskosta viiksineen (Sonja Kuittinen, Pihla Maalismaa ja Fanni Noroila) esittivät räjähtävää Shakespeare-punkia nimellä Weird Sisters.

Näytelmän pääpari Antti Luusuaniemi Macbethina ja Katariina Kaitue Lady Macbethina tekivät ihan kelpo näyttelijäsuorituksen, mutta eivät saaneet ainakaan minussa liikkumaan mitään suurempia tunteita. Shakespeare-kokemusta ja karismaa lavalle toi Esko Salminen Duncanina, tosin hänen röhnöttämisensä pyörätuolissa tuntui vähän irvokkaalta. Toinen konkari Seppo Pääkkönen veti roolinsa Banquona varmalla rutiinilla, mutta tasapaksusti. Hentojen naisten roolittaminen miesrooleihin oli varmasti tarkoitushakuista, mutta tuntui hämmentävältä. Fanni Noroila Malcolmina, Karin Pacius Lennoxina ja Pihla Maalismaa Seytonina suoriutuivat rooleistaan hienosti, mutta tekoviiksimeininki ei vaan jaksa innostaa. Tietysti Shakespearen aikaan naisrooleja esittivät miehet, joten olisiko kyseessä vastaisku sille.

Suurimmat kiitokset näytelmä saa ulkoisista avuistaan: lavastuksesta, videosuunnittelusta, musiikista ja puvustuksesta. Viimeisen päälle ammattitaidolla toteutettua kokonaisuutta katsoo mielellään. Tosin onhan se vähän ikävää näyttelijöiden kannalta jos esimerkiksi Macbethin voimakkaan loppumonologin aikana huomio kiinnittyy siihen, miten vesipisarat valuvat hienosti lavasteen ikkunoissa. Näytelmän käsiohjelma on ilahduttavan informatiivinen ja siihen oli kiinnostava palata näytelmän jälkeen. Vaikutuin esimerkiksi siitä millaisen taustatyön puvustaja on tehnyt ja miten paljon vaivaa puvustuksen rakentamiseen on nähty. Esimerkiksi Lady Macbethin tiaran korukivien haluttiin olevan yhtä esityksen muun värimaailman kanssa ja sopiva löytyi viimein Ukrainasta. Myös Lady Macbethin upea printtimekko oli erikseen tilattu. Siihen haluttiin vallanhimoa ja vallan hetkellisyyttä kuvaava symboli ja pitkän harkinnan jälkeen kuvaksi valikoitui lyhytikäinen mutta kuninkaallisesti nimetty monarkkiperhonen. Asu olikin esityksen upeimpia.

Yleisössä näkyi ilahduttavan paljon nuoria. Mietinkin, oliko toteutuksessa tarkoituksella kosiskeltu nuorempaa yleisöä klassikon pariin. Hienoa, että klassikoista pyyhitään aika ajoin pölyjä. Ian McEwan teki sen tyylillä Hamletille romaanillaan Pähkinänkuori, Kansallisteatterin Macbethin kohdalla pölyjen pyyhkiminen jätti lopputuloksen liian kliiniseksi minun makuuni. Onneksi makuja on monia!

Kiitos Bloggariklubille kiinnostavasta keskustelusta ja esityslipuista!

Macbeth, Kansallisteatteri suuri näyttämö 14.3.2017
Rooleissa: Katariina Kaitue, Tero Koponen, Sonja Kuittinen, Antti Luusuaniemi, Pihla Maalismaa, Fanni Noroila, Karin Pacius, Seppo Pääkkönen ja Esko Salminen sekä Timo Kalliokoski / Elmeri Ylä-Rautio
Muusikko: Joakim ”Jusu” Berghäll
Ohjaus: Janne Reinikainen
Suomennos ja sovitus: Eva Buchwald ja Janne Reinikainen
Dramaturgi: Eva Buchwald
Lavastus: Kati Lukka
Pukusuunnittelu: Tarja Simone
Valosuunnittelu: Max Wikström
Musiikki ja äänisuunnittelu: Timo Hietala
Videosuunnittelu: Henna-Riikka Halonen
Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuntsi

Ian McEwan Kansallisteatteri Macbeth Otava Pähkinänkuori Shakespeare


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Macbethistä sen verran, että kliininen se minustakin oli. Ja se kungasperhosmekkomolintodella kaunis!

    Pähkinänkuori osoittaa kiistattoman asian: vaikka kertojan “elämäntilanne” on älytön, taitava sanankäyttäjä tekee siitä uskottavan. Nautittava makupala tuo Pähkinänkuuori!

    1. McEwan on kyllä mainio sanataituri. Ei mikään helppo tehtävä rakentaa uskottavaa hahmoa sikiöstä, joka nauttii Pinot Noirin kukkeudesta 😉

keyboard_arrow_up