Cumuntan kaupungin reunamilla asui paljon köyhiä. Piikkipensaiden ja sateen ryvettämien puiden juurakoihin he olivat pystyttäneet kotinsa muovin, pahvin ja peltikattopalojen varaan. He sinnittelivät kestäen elämän painon lujina kuin kuolema. Esikaupunki oli aina ollut heidän luonnollinen elinympäristönsä. He selviytyivät kaupungin, autojen ja sementin liikakasvusta. Heidän roinasta kyhätyt talonsa saivat vähitellen ihmisasumuksen muodon. Sen sijaan Cumuntan uudessa ja modernissa keskustassa rakennukset olivat korkeita liiketiloja ja toimistoja. Siellä laskut maksettiin luottokorteilla, vekseleillä ja shekeillä, ei tiskivuoroilla, kananmunilla ja halonhakkuulla, kuten Cumuntan slummeissa. Suuret rakennukset olivat terästä, uhkeaa tiiltä, läpinäkyvää lasia ja peilipintaa. Niiden pinnat heijastivat toistensa ja omia peilikuviaan loputtomana kuvien virtana. Kaupungissa oli jopa muutama hulppea pilvenpiirtäjä, ja niistä piirtyi mieleen uusien aikojen kuva, jota tavoitella. Kauempana levisivät pientaloalueet ja Cumuntan vehreät kukkulat, metsät piikkipensaineen ja villikasveineen. Värikkäitä lintuja, papukaijoja ja tukaaneja. Liskot ja käärmeet livahtivat lepäämään auringon lämmittämille kiville. Salamanterit kipittivät tulen värisinä ja maastoutuivat, jos ihminen lähestyi. Laakson kosteilla perukoilla alkoi sademetsä ja sen suvannossa Táchiran rajajoki virtasi salaperäisine syvänteineen.

Noina päivinä työpäivän jälkeen minä ja Sahara kuljimme iltaisin kaduilla ja kujilla. Etsimme äitiä ja lasta. Jälkeäkään heistä emme löytäneet. Emme kaupungista emmekä sen reunamilta.

Auli Leskinen: Talo Andien juurella

Auli Leskisen romaani Talo Andien juurella sijoittuu Kolumbiaan ja kertoo suomalaisen kriisityöntekijän silmin lapsisotilaiden kohtaloista vuosikymmeniä kestäneessä aseellisessa konfliktissa. Suomalainen Kira Kunneli työskentelee kriisiterapeuttina rajakaupunki Cumuntan naistentalossa. Hän on juuri saapunut Suomesta hautaamasta omaa äitiään, kun turvatalon pihalta löytyy pökertynyt afrokolumbialainen nainen, jolla on mukanaan lemmikkikani. Kani kuuluu naisen 11-vuotiaalle pojalle Camilolle, jonka FARCin sissit ovat kaapanneet. Nainen on nimeltään Serena Cox, Cumuntan pantteriksi kutsuttu tanssijatar, jonka kohtalo koskettaa Kiraa ja hän haluaa tehdä kaikkensa löytääkseen Camilon. Yhdessä naistentalon turvallisuuspäällikön David Schwartzin sekä bolivialaisen kokin Bertolina Dissan kanssa Kira lähtee uhkarohkealle matkalle vuoristoon etsimään poikaa sissien piilopaikoista.

Etsiessään poikaa viidakossa ja kohdatessaan paikallisten hädän Kira tunnistaa sodan jäljet myös itsessään. Hänen karjalaisissa juurissaan on vaiettuja asioita, jotka ovat myös sodan aiheuttamia. Kiran isä ei koskaan puhunut omista sotakokemuksistaan ja itki, jos niistä kysyttiin. Kun räjähdys naistentalossa pakottaa Kiran sairaslomalle, hän saa aikuisen poikansa Alfan luokseen auttamaan. Kiran tietämättä poika on tutkinut suvun historiaa ja löytänyt jotain yllättävää isoisästään. Keskellä Kolumbian jatkuvaa sotatilaa Kira oppii jotain oman sukunsa sotataakoista ja miettii: Ehkä tämä täällä elävien ja meillä Suomessa elävien tarina on sittenkin vain samaa juonta vaiettuine tuskineen ja unohduksen alhoineen.

Romaaniin kesti hetken päästä sisälle. Sen kerronta on kuvailevaa ja värikylläistä, mutta etenkin dialogi tuntui alkuun häiritsevän teatraaliselta. Aurinko on punainen kuin se pukeutuisi maani marttyyrien vereen, sanoo äiti, jonka poika on juuri joutunut sissien sieppaamaksi. Ehkä se on latinalaisamerikkalainen tapa ilmaista itseään, kiihkeästi ja runollisesti, mutta lukiessa se tuntui vieraannuttavalta ja teki henkilöistä epätodellisen tuntuisia. Kirjan edetessä tunne helpotti ja henkilöihin tuli enemmän syvyyttä ja luonnollisuutta. Etenkin kirjan toinen osa, jossa seikkaillaan vuoristossa sissien mailla, oli hurjan kiinnostava ja sieppasi myös lukijan vangikseen. Vaikka kirja on fiktiota, se esittelee monia todellisia henkilöitä ja tapahtumia. Mieleen jäi erityisesti pääkaupunki Bogotássa sijaitsevan Radio Caracolin yöllinen lähetys, jossa siepattujen omaiset lukevat kirjeitä siinä toivossa, että siepatut olisivat kuulolla siellä jossain. Jopa 24 vuoden ajan joka lauantain ja sunnuntain välisenä yönä lähetettyä ohjelmaa Las voces del secuestro pyöritti toimittaja Herbin Hoyos, joka oli itsekin FARCin sieppaamana seitsemäntoista päivää vuonna 1994. Etsittyäni hänestä ja hänen ohjelmastaan lisätietoja huomasin, että Hoyos on kuollut vuonna 2011 COVID-19-tautiin.

Auli Leskinen on Latinalaisen Amerikan kirjallisuuden tohtori ja asunut suurimman osan elämästään Espanjassa ja Latinalaisen Amerikan maissa. Leskisen vuonna 2013 julkaistu esikoisromaani Petojen aika kuvasi Chilen sotilasdiktatuurin ajan tapahtumia. Teos oli myös ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi. En muista sitä silloin lukeneeni, joten täytyypä nyt laittaa lukulistalle. Innostuin viime vuonna lukemaan Latinalaisen Amerikan kirjailijoita espanjaksi, mutta on aina kiinnostavaa saada myös suomalaisen kirjoittajan näkökulma ja taustoitus asioihin. Tässäkin romaanissa on kiinnostava esipuhe, jossa Leskinen taustoittaa Kolumbian lähihistorian tapahtumia ja monimutkaista yhteiskunnallista tilannetta. Se auttoi pääsemään sisään fiktiivisen tarinan tosipohjaiseen maailmaan. Kirjan tapahtumat sijoittuvat juuri vuonna 2016 solmittua Kolumbian rauhansopimusta edeltävään aikaan. Rauhansopimuksesta huolimatta kostoiskut ovat jatkuneet ja 52-vuotisen sodan jälkimainingeista kärsitään maassa yhä. Esipuheen mukaan Kolumbian tuomioistuimet tutkivat lähes 20 000 alaikäisen käyttöä sotilaina parin viime vuosikymmenen aikana.

Kolumbiaan sijoittuvan kirjan lukeminen oli kiinnostavaa myös henkilökohtaisista syistä. Minulla on muutaman vuoden ajan ollut Planin kautta kummilapsi Kolumbiasta, omaa poikaani vuoden nuorempi poika, jonka kanssa kirjoittelemme kirjeitä epäsäännöllisen säännöllisesti. Koronapandemian aikana kirjeiden kulkeminen hidastui, kun Planin työntekijät eivät päässeet vierailemaan kylissä yhtä usein. Nyt kirjeenvaihto on ollut taas säännöllisempää. Juuri kun aloitin tämän romaanin lukemisen, sain kummipojalta kirjeen, jossa oli normaalista poiketen huolestunut sävy. Hän mainitsi yhteisön käyneen läpi todella vaikeita aikoja, mutta ei tarkentanut mistä oli kyse. Tutustuminen tämän kirjan kautta Kolumbian vuosikymmeniä kestäneeseen aseelliseen konfliktiin ja lapsisotilaiden tarinoihin ei varsinaisesti lievittänyt omaa huoltani kummipoikani elinympäristön turvallisuudesta. Hän asuu maaseudulla sellaisella alueella, jossa aseelliset kapinallisryhmät edelleen vaikuttavat ja jonne ne ovat kylväneet miinojaan. Sen lisäksi alue kärsii köyhyydestä ja äärimmäisistä sääilmiöistä. Aluetta on myös kuormittanut maan sisäinen muuttoliike ja lisääntynyt pakolaisvirta naapurimaa Venezuelasta. Ei siis mikään ihanteellisin kasvuympäristö lapselle. On vain toivottava, että kansalaisjärjestöjen apu auttaa edes vähän. Plan on tehnyt hienoa työtä esimerkiksi lukutaidon edistämiseksi alueella ja saankin kummipoikani kanssa jakaa saman harrastuksen: rakkauden lukemiseen. Lukutaito toivottavasti mahdollistaa hänelle paremman tulevaisuuden.

Auli Leskinen:
Talo Andien juurella
WSOY 2023

Sinua voisi myös kiinnostaa

Fernanda Trías: La azotea

Mariana Enriquez: Yö kuuluu meille

Maija Liuhto: Toimittajana Kabulissa

Karina Sainz Borgo: Kolmas maa

Patricia Engel: Infinite Country

Edna O’Brien: Girl

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Marjut Helminen: Appelsiinilehto

Seuraa Kirjaluotsia

Auli Leskinen Kolumbia kriisityö lapsisotilaat sieppaus sodat Talo Andien juurella