Teurastamokuvista syntyy hartain vastarinta, vaikka niissä on vähiten laitonta tai edes hyvän tavan vastaista. Aikuiset ihmiset haluavat uskoa, että perhetilan ja liha-aterian välillä versoo silkkaa harmoniaa, nothing to see here. Lapsetkaan eivät ole niin lapsellisia.

Netissä vakuutetaan, että eläinten hyvinvointi on lihantuotannon perusta, vain hyvinvoivista eläimistä tulee hyviä hyödykkeitä. Lähellä teloitettua suomalaiseen makuun. Puhtaista kotimaisista kaasukammioista.

Istun pöntölle ovi auki valot poissa. Epikuros hyppää polviani vasten, korvat höröllä, tutkiskelee kasvojani. Olen hänen vanginvartijansa tänään.

”Entä jos tulen hulluksi?” kysyn. ”Vai onko pelottavampaa, jos en tule?”

Koiran katse on myötäelävä. Tarkastelemme toisiamme. Minun oudot valkuaissilmäni ja koiran kanelinruskeat, sielukkaat. Vain ihmisrakkaat yksilöt ovat saaneet elää ja jatkaa sukua.

Laura Gustafsson: Mikään ei todella katoa

Laura Gustafsson on ollut pitkään omalla ”pitääpä joskus tutustua” -listallani ja häpeäkseni tunnustan, että vasta Finlandia-ehdokkuus sai muutettua aikomuksen teoksi. Tosin yhden novellin olen sentään häneltä lukenut kokoelmasta Toinen tuntematon. Gustafssonin uusi romaani Mikään ei todella katoa on tosiaan yksi tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista ja on Iida Turpeisen Elolliset-romaanin ohella toinen ehdokaskirja, joka käsittelee ihmisen suhdetta toislajisiin. Kuuntelin teoksen äänikirjaversion, jonka lukee kirjailija itse. Ei ole aina sanottua, että kirjailija lukemassa omaa teostaan on se paras ratkaisu, mutta tässä kirjassa se ratkaisu toimii. Kirjailija tuntee oman tekstinsä parhaiten ja Gustafsson osaa lukiessaan myös välittää minäkertojan itseironisen sävyn juuri sopivin äänenpainoin. Kirjaa on ilo kuunnella, vaikka huumorin sivutuotteena saa myös aimo annoksen tyrmäystippoja.

Kirjan minäkertoja on karkumatkalla. Keski-ikäistyvä eläinsuojeluaktivisti on kerta kaikkiaan saanut tarpeekseen siitä, ettei maailma vaan muutu, vaikka kuinka valistaa tietämättömiä ja taistelee hyvien asioiden puolesta. Taisteluväsymyksessään kertoja on kaapannut naapurinsa koiran ja vetäytynyt tämän myötätuntoisen sielun kanssa piilopirttiin nuolemaan haavojaan. Mutta onko luovuttaminen sittenkään ainoa vaihtoehto? Takaumissa seurataan, miten tähän pisteeseen on päädytty ja uumoillaan, vieläkö voisi näkyä valoa tunnelin päässä.

Kertoja on tehnyt vuosia töitä paljastaakseen eläinteollisuuden vääryyksiä. Hän on aktivistikollegoidensa kanssa kuvannut videomateriaalia tuotantotiloilta, sabotoinut kettutyttönä turkistarhoja ja valistanut kansaa jaksamisensa rajoilla. Silti mikään Suomessa ei muutu. Lihan kulutus kasvaa eikä edes kansainvälinen painostus ja esimerkki auta lopettamaan turkistarhausta. Kirjan kuvaukset eri tuotantoalojen eettisistä ongelmista ovat kylmääviä. Lämpöä sen sijaan tuovat vierailut tuotantoeläinten turvatalossa, jossa vapaaehtoistyöntekijät tekevät väsymättä töitä tarjotakseen tiloilta pelastetuille eläimille arvokkaan loppuelämän. Eläinten turvatalo tuntuu tarjoavan suojaa myös niille ihmisille, jotka väsyvät maailmantuskansa painon alla. Kertojakin käy pariin otteeseen hermolomalla rapsuttelemassa possuja.

Kertojan naapuri on hankkinut rotukoiran, mutta ei itse taida olla koiranomistajana kovin pätevää sorttia. Kertojaa säälittää yksin kotona ulvova koiranpentu ja hän tarjoutuu koiran päivähoitajaksi. Energinen Epikuros lievittää kertojan yksinäisyyttä ja kuuntelee mukisematta ja myötäeläen kaikki murheet. Sen sijaan kamerakaupan tiskin takaa mukaan tarttunut sekasyöjämies on ymmärtämättömämpi ja usein suorastaan moukkamainen kumppani, mutta ainakin on seksiä, edes joskus. Itse asiassa tuntuu siltä, että kertojalla on seksiä aika usein, sillä myös kuvauskeikoilla Suomessa käyvät ulkomaiset aktivistit päätyvät usein hänen sänkyynsä. Satunnainen matkailija on siitä hyvä, ettei jää vaivoiksi roikkumaan. Itsenäisyyden ja läheisyyden kaipuun välinen rajanveto on haastavaa. Rajanveto on kertojalle selvästi muutenkin haastavaa. Entinen bikinifitnessmalli on solminut epäterveen suhteen syömiseen ja kärsii edelleen bulimiasta.

Gustafsson kirjoittaa kursailematonta ja suoraa tykitystä, jossa idealistisen kertojan itseironinen huumori pyöristää sopivasti kulmia. Romaanista jäi kokonaisuutena vähän sekava kuva, mutta ehkä se johtui osittain äänikirjasta, jossa on hankalampi seurata ajallisia loikkia ja pysyä perässä lukuisten sivuhenkilöiden matkassa. Ei teos mitään ratkaisuja tarjoa, mutta ei se ole sen tarkoituskaan. Tämä romaani pakottaa ajattelemaan asioita, jotka arjessa liian helposti sivuuttaa tai joilta tietoisesti sulkee silmänsä. Kuten yksi kirjan henkilöistä sanoo: Ei muutos tapahdu ellei ihmiset muutu, koko ihmisenä olemisen tapa. Tänä vuonna on ilmestynyt myös toinen tuotantoeläinten kärsimyksiä käsittelevä romaani, Elli Valtosen esikoisromaani Tainnutuskehto, jossa näkökulma on eläinlääkäriopiskelijoiden. Tainnutuskehto oli myös HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaana. Olen ajatellut sen lukea, mutta ehkä pidän pienen tauon ja sulattelen hetken tätä vatsaa vääntävää aihetta, ennen kuin astun tietoisesti Tainnutuskehtoon. Niin vahva on näköjään itsellänikin tarve sulkea edes toinen silmä. Kiitos kirjailijoille siitä, että auttavat niitä avautumaan.

Laura Gustafsson:
Mikään ei todella katoa
Like 2023
Äänikirjan lukija: Laura Gustafsson

Muissa blogeissa:
Anun ihmeelliset matkat
Jorman lukunurkka
Kirja hyllyssä
Kirjan jos toisenkin
Kirjavinkit

Sinua voisi myös kiinnostaa

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia

Iida Turpeinen: Elolliset

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja

Iida Rauma: Hävitys: tapauskertomus

Eeva Turunen: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen

Seuraa Kirjaluotsia

äänikirja aktivismi eläinteollisuus idealismi keski-iän kriisi Laura Gustafsson Mikään ei todella katoa