Pues bien, cuando mi amigo pronunció aquella frase (si hubiera tenido hijos, el mayor tendría ahora veinticinco años) pensé que en la vida de las personas era más importante lo que no sucedía que lo que sucedía. Aquel soltero aparente tenía en otra dimensión oculta una familia imaginaria, una familia que llevaba construyendo al menos desde hacía veinticinco años. Pensé entonces que cada uno de nosotros lleva dentro un ”lo que no”, es decir, algo que no le ha sucedido y que sin embargo tiene más peso en su vida que ”lo que sí”, que lo que ha ocurrido. Es posible que haya personas en las que misteriosamente se cumpla ”lo que no” y deje de cumplirse ”lo que sí”, pero no tengo ningún caso documentado de lo que, de existir, sería una aberración pavorosa. Pensé en mí mismo: era un buen autor de reportajes, pero lo que pesaba en mi vida no eran esos reportajes tantas veces premiados, sino una novela inexistente, que sin embargo estaba escrita en una dimensión distinta a aquella en la que me desenvolvía.

– Juan José Millás: Dos mujeres en Praga

Juan José Millásin romaaneissa fakta ja fiktio, omaelämäkerrallinen ja keksitty, sekoittuvat usein kiehtovilla ja kekseliäillä tavoilla. Millásin vuonna 2002 Premio Primavera -palkittu romaani Dos mujeres en Praga (”Kaksi naista Prahassa”) johdattaa lukijan harhaan jo nimellään. Prahaa ei kirjassa nähdä, mutta Madridin Calle del Madridin talot muistuttavat päähenkilöitä Prahan arkkitehtuurista – ja ehkä juuri siksi kaupunki kulkee mukana kuin mielikuvituksen rakennelma, yhtä epäluotettava ja monikerroksinen kuin henkilöiden kertomat tarinat.

Romaanin keskiössä on neljä päähenkilöä, joiden tiet risteävät kuin sattumien verkon ohjaamina. Luz Acaso on nelikymppinen, masennuksesta kärsivä nainen, joka etsii kirjoittajaa elämäkerralleen. Hän palkkaa Álvaro Abrilin, jonka esikoisromaanin menestys on kääntynyt taakaksi ja vienyt hänet tilaustöiden ja luovan kirjoittamisen opetuksen pariin. Luz kertoo Álvarolle elämästään tapaaminen tapaamiselta, mutta muuttaa kertomuksiaan niin usein, ettei lukija – eikä kirjailija – voi olla varma, mikä on totta ja mikä keksittyä. Yhtenä päivänä hän on tuore leski, toisena virkanainen, kolmantena prostituoitu. Lopulta tuntuu, että rooleilla ei ole väliä, sillä hän on ennen kaikkea hahmo, joka muovautuu toisen tarpeiden mukaan. Ehkä jopa äidiksi, jota Álvaro on aina etsinyt. Álvaro on pakkomielteisen varma siitä, että hänet on adoptoitu, ja Luzin tarinat alkavat kietoutua yllättävillä tavoilla hänen omaan elämäntarinaansa.

Álvaron vetämään kirjoittajapajaan saapuu myös María José, nuori nainen, joka peittää oikean silmänsä silmälapulla. Hän haluaa kirjoittaa ”vasenkätisen romaanin” – nähdä maailman vasemman puolen, alitajunnan ja ei-ohjelmoidun kautta – koska oikea puoli on hänen mielestään liian konventionaalinen. Pian María José päätyy asumaan Luzin kanssa, ja heistä tulee nimen mukaiset kaksi naista Prahassa. Romaanin kertojana toimii Millásia itseään muistuttava toimittaja, joka on erikoistunut reportaaseihin mutta haaveilee kirjailijan urasta. Hän kantaa omaa pakkomiellettään: ajatusta kadonneesta kaksoisveljestä. Hänen tiensä risteävät Álvaron kanssa, ja pian hän huomaa olevansa osa samaa verkostoa, jossa fiktiiviset ja todet elämäntarinat sekoittuvat. Luzin kertomat valheelliset muistot siirtyvät María Josélle ja Álvarolle, ja heidän välityksellään edelleen kertojalle, kunnes spekulaatiot eletystä ja elämättömästä alkavat muuttua todellisiksi kokemuksiksi.

Millás kysyy, miksi fantasioita ei voisi pitää todellisina. Miksi Madridin kadut eivät voisi olla yhtä aikaa Prahassa? Miksi pitäisi pitää tärkeämpänä sitä, mitä todella tapahtuu, kuin sitä, mitä ei koskaan tapahtunut? Yksi romaanin kantavista ajatuksista on, että ihmisen elämässä se, mitä ei koskaan tapahtunut, voi jättää syvemmän jäljen kuin se, mikä todella tapahtui. Lapsi, joka ei koskaan syntynyt. Äiti, jota ei koskaan saanut tuntea. Kadonnut menneisyys, jonka kuvittelemme yhä uudelleen, kunnes siitä tulee yhtä todellinen kuin eletyt hetket. Dos mujeres en Praga on leikki identiteeteillä, vaihtoehtoisilla menneisyyksillä ja kirjallisen luomisen prosessilla. Se näyttää, miten ihminen voi tulla nähdyksi joko oman, toden minäkuvan kautta tai huolellisesti rakennetun fiktion avulla – ja miten nämä kaksi usein sekoittuvat. Lopulta romaani jättää lukijan kiehtovaan välitilaan, jossa kaikki on samanaikaisesti totta ja tarua.

Tämä oli neljäs Millásilta lukemani romaani, eikä tämä varmasti jää tähän. Kiitos taas Tarukirja kirjan lainasta! Meille on muodostunut hauska Millásin romaanien vaihtorinki.

Juan José Millás:
Dos mujeres en Praga
Espasa Calpe 2002

Sinua voisi myös kiinnostaa

Juan José Millás: El mundo

Juan José Millás: La mujer loca

Juan José Millás: La soledad era esto

Seuraa Kirjaluotsia

adoptio Dos mujeres en Praga espanjankielinen identiteetti Juan José Millás Madrid