Mi padre presumía de haber sido el primero en fabricar un bisturí eléctrico en España, aunque seguramente tomó la idea de una publicación extranjera. Recuerdo haberle visto inclinado sobre la mesa del taller, efectuando cortes en un filete de vaca, asombrado por la precisión y la limpieza del tajo. No olvidaré nunca el momento en el que se volvió hacia mí, que le observaba un poco asustado, para pronunciar aquella frase fundacional:
– Fíjate, Juanjo, cauteriza la herida en el momento mismo de producirla.
Cuando escribo a mano, sobre un cuaderno, como ahora, creo que me parezco un poco a mi padre en el acto de probar el bisturí eléctrico, pues la escritura abre y cauteriza al mismo tiempo las heridas.

– Juan José Millás: El mundo

Suurkiitos Tarukirja-blogille tutustuttamisesta Juan José Millásiin ja tämän kyseisen kirjan lainaamisesta. Tämä oli kolmas Millásilta lukemani romaani ja ehdottomasti paras tähän asti. Jo aloitus pysäyttää: Millás muistelee isäänsä, joka esittelee ylpeänä itse rakentamaansa sähköistä kirurginveistä – laitetta, joka leikkaa ja samalla polttaa haavan kiinni. Millás palaa tähän kuvaan myöhemmin vertauksena kirjoittamiseen: myös kirjoittaminen avaa haavoja ja parantaa niitä samaan aikaan. Vertaus ei ole pelkkä kirjallinen koukku, vaan koko teoksen tunnelman ja metodin ydin. El mundo on autofiktiivinen romaani, jossa kirjoittaminen toimii välineenä elämän ymmärtämiseen – ja ehkä hieman myös sen kestämiseen.

El mundo kuvaa Millásin lapsuutta 1950-luvulla, ensin Valenciassa ja sitten Madridissa. Millás ei ollut seikkailunhaluinen poika vaan tarkkailija, pohdiskelija, jo lapsena hieman omissa maailmoissaan elävä kirjailijanalku. Kirjassa on jaksoja, joissa todellisuus ja mielikuvitus liukuvat toistensa päälle kuin läpikuultavat kalvot. Erityisesti sykähdytti kohta, jossa ”Juanjo” tekee retken lapsuusystävänsä, vakavasti sairaan naapurinpojan kanssa. Poikaa kutsuttiin ironisesti lempinimellä Vitaminas ja hänen kanssaan Juanjo jakaa sekä lapsuuden outouden että lohdulliset kuvitelmat kuolemasta. Yhdessä he tekevät retken Madridin kaupunginosaan, jota he luulevat kuolleiden asuinalueeksi. Ajatus on syntynyt Juanjon nähdessä ratikan ikkunasta naisen, joka muistutti naapurustossa hiljattain kuollutta naista. Ajatus siitä, että kuolema ei olisikaan lopullinen vaan voisi olla vain siirtymä toiseen, ehkä kauniimpaan kaupunginosaan, tuo pojille lohtua. Jos Vitaminas kuolee, Juanjo voi yhä vierailla hänen luonaan. Tilanteessa on kipua ja haikeutta, mutta myös lämpöä ja lapsenomaisen kuvittelun kauneutta.

Usein sanotaan, että kirjailija kirjoittaa aina samaa teosta, ja Millásin kohdalla väite vaikuttaa osuvalta – ainakin pienen otannan perusteella. Kirjassa on suoria viittauksia hänen muihin teoksiinsa, ja toistuvat teemat punoutuvat toisiinsa kuin alitajunnan suuntaamat säikeet. Yksi keskeisimmistä teemoista on suhde äitiin – läheinen, mutta raskaaksi koettu. Äitisuhde on läsnä myös hänen myöhemmässä romaanissaan La mujer loca (2014), jossa sitä käsitellään myös terapeutin sohvalla. Millás ei pyri rakentamaan mytologiaa äitisuhteen ympärille, vaan kuvaa sen monimutkaisuutta rehellisesti ja ehkä hieman alistuneesti. Äiti ei ole maailmankaikkeuden keskus, mutta vetovoima on silti kiistämätön. Lisäksi Millás palaa teoksissaan kielen merkitykseen, mielen haurauteen ja kuoleman pohdintaan. Mielenterveyden häilyvät rajat eivät ole hänelle pelkkä teema, vaan olemisen perusta. Kirjoittaminen on hänelle tapa pitää järjestystä yllä – tai ainakin teeskennellä sitä.

Vaikka El mundo ei ole kirjallinen ilotulitus, sen tarkkuus ja rytmi tekevät siitä ehjän ja mieleenpainuvan. Millás ei juuri vihjaa, ei piilottele, eikä jätä lukijalle tilaa suurille tulkinnoille. Hän kertoo kaiken – mutta tekee sen niin viisaasti ja vilpittömästi, ettei se tunnu liialta. Kirjoittamisessa ei ole kyse siitä, mitä jätetään sanomatta, vaan siitä, miten asiat sanotaan. Millás kirjoittaa yksinkertaisesti, ilman korulauseita, mutta hänen havainnoissaan on kirkkaus, joka ei tarvitse koristeita. Tyyli on melankolinen, jopa viileä, mutta se on tarkkaa – ja juuri siksi se toimii. Hän ei esitä olevansa muuta kuin on, ja ehkä juuri siksi hänen maailmansa tuntuu todemmalta kuin moni toinen. Ja vieraalla kielellä lukija kiittää täsmällisistä virkkeistä.

Millás kirjoittaa kuin joku, joka ei voi olla kirjoittamatta. Lapsuudessa kirjoittaminen ei ollut vielä itsestäänselvyys, mutta tarve tarkkailla, ymmärtää ja muuttaa maailmaa todeksi mielikuvituksen kautta oli jo olemassa. Hän tarkkailee kaikkea: vanhempiaan, koulua, ympäristöään, itseään. Tämä tarkkailijan asento säilyy aikuisuuteen asti – ja siitä syntyy kirjailijuus. El mundo on kaunis, hiljainen ja lempeästi hauras romaani. Se ei vaadi, ei huuda eikä yritä keksiä pyörää uudelleen, mutta se näyttää, miten muistot muovaavat meitä. Se osoittaa, että kirjoittaminen voi olla sekä kivulias että parantava prosessi – se voi avata haavoja, mutta myös auttaa ymmärtämään ja hyväksymään ne.

Juan José Millás:
El mundo
Editorial Planeta 2009
(alun perin julkaistu 2007)

Muissa blogeissa:
Tarukirja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Rosa Montero: La buena suerte

Juan José Millás: La mujer loca

Carmen Laforet: La isla y los demonios

Juan José Millás: La soledad era esto

Fernando Aramburu: Tervapääskyt

Rosa Montero: La loca de la casa

Seuraa Kirjaluotsia

autofiktio El mundo espanjankielinen Juan José Millás kirjoittaminen lapsuus mielenterveys perhe