Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

Ei lapsuuteen voi noin vain soittaa ja toivoa, että olisi vähän tuuria matkassa. Ehkä linjat toimivat mutta puhelu ei silti mene läpi. On pakko valmistautua ja tietää täsmälleen mitä aikoo sanoa – tarvitaan suunnitelma. Neljäs päivä oli käännekohta ja sillä tavoin tärkeä, että ymmärsin silloin menetelmän merkityksen.

Heräsin myöhään ja jäin sänkyyn miettimään tilannettani. Minulla oli puhelinnumero, suora yhteys entisen kesämökin keittiöön, ja samalla minulla oli mahdollisuus puhua perheenjäsenten kanssa, myös niiden, jotka olivat jo kuolleet, mutta ennen kaikkea minulla oli mahdollisuus puhua itseni kanssa, lapsiminäni kanssa.

Oli tietenkin myös esteitä: isä oli portinvartijana, sillä hän inhosi puhelinta jo sinänsä ja oli heti karvat pystyssä, kun kuuli sen soivan. Lisäksi hän oli kaikkea muuta kuin seurallinen, hän ei kerta kaikkiaan piitannut ihmisistä. Hän oli pohjimmiltaan kiltti, mutta vaarallisen lyhytpinnainen, kuin tikittävä aikapommi, joka saattoi räjähtää minä hetkenä hyvänsä. Lisäksi keittiössä oli tuulella käyvä äiti, joka tuli ja meni. Hän suutahti helposti ja suhtautui epäluuloisesti kaikkeen. Jos hän ei vastannut puhelimeen, hän oli silti jossain lähistöllä paiskomassa kaapinovia tai kolistelemassa tiskejä. Oli keksittävä keino, jolla ohittaa hänen huono tuulensa ja temperamenttinsa.

– Alex Schulman: 17. kesäkuuta

Rakastan Alex Schulmanin kirjoja, mutta luettuani hänen uusimman romaaninsa 17. kesäkuuta tulin samalla surulliseksi kirjailijan puolesta. Monet Schulmanin romaanit kumpuavat hänen oman lapsuudenperheensä kipupisteistä ja sijoittuvat tuttuun kesämökin maisemaan, jossa ilta-aurinko hehkuu kauniisti mutta tunnelma on usein kaikkea muuta kuin idyllinen. Helsingin Kirjamessuilla Schulman myönsi itsekin, ettei ymmärrä, miksi ei pääse irti noista lapsuuden tapahtumista. Hän oli jopa teettänyt pienoismallin lapsuuden mökistä ja sen pihapiiristä – ehkä yrittääkseen hallita sitä, mikä lapsena oli hallitsematonta. Tuohon mökkiin palaa myös tämä romaani, ja vaikka henkilöt ovat uusia ja nimet vaihtuneet, tuttu asetelma toistuu: vanhemmat, jotka eivät kykene suojelemaan lapsiaan, ja lapset, jotka kasvavat liian varhain yksinään.

Romaanin päähenkilö Vidar on opettaja, joka on väliaikaisesti erotettu työstään oppilaan kanssa sattuneen välikohtauksen vuoksi. Häpeän ja hämmennyksen keskellä hän alkaa penkoa isänsä jäämistöä ja löytää vanhan puhelinluettelon, johon on merkitty kesämökin lankapuhelinnumero. Hetken mielijohteesta Vidar soittaa numeroon – ja se hälyttää. Kun linjan toisessa päässä vastaa hänen isänsä ääni, Vidar luulee menettäneensä järkensä. Mutta pian hän alkaa soittaa yhä uudelleen. Jokainen puhelu vie hänet samaan päivään, 17. kesäkuuta 1986, aikaan, jota hän ei muista, mutta joka tuntuu ratkaisevalta.

Vidar rakentaa seinälleen aikajanaa puheluiden palasista kuin rikostutkija, joka yrittää ratkaista oman lapsuutensa arvoitusta. Välillä vastaa isä, välillä äiti tai sisko, joskus jopa hänen oma nuorempi versionsa. Vähitellen käy ilmi, että jokin tuossa kesäpäivässä on särkynyt peruuttamattomasti. Samalla Vidar yrittää ymmärtää, miksi hän menetti malttinsa koulussa – miksi hän reagoi oppilaaseen niin kuin reagoi. Hän vierailee muistisairaan äitinsä luona hoivakodissa ja siskonsa luona Norjassa, mutta kumpikaan ei halua palata menneeseen. Niinpä Vidar jatkaa soittamista, vaikka jokainen puhelu repii haavaa auki vähän lisää.

17. kesäkuuta on romaani, joka koukuttaa lähes pakonomaisesti. Schulmanin proosa on tiivistä ja rytmiltään hallittua, mutta sen emotionaalinen intensiteetti tekee lukemisesta fyysisen kokemuksen. Hänellä on harvinainen kyky kuvata tuskaa tavalla, joka tuntuu ihon alla. Silti hän ei eksy pelkkään synkkyyteen, vaan rakentaa tarinaan myös inhimillisyyttä, lämpöä ja jopa toivoa – sen mahdollisuutta, että ymmärrys voi joskus korvata anteeksiannon.

Schulman kirjoittaa jälleen vanhemmista, jotka eivät pysty olemaan sellaisia kuin heidän pitäisi, ja lapsista, jotka kantavat seuraukset mukanaan aikuisuuteen. Hän kaivaa esiin haavoja, joihin muut eivät uskaltaisi koskea. Ehkä juuri siksi hänen kirjansa ovat niin tuskallisia ja samalla niin puhdistavia lukea. Jos haava ei koskaan arpeudu, ehkä ainoa keino selvitä on katsoa sitä suoraan. Vidar tekee tuon matkan – ja huomaa, ettei muutos synny unohtamalla vaan näkemällä kaiken, myös sen, mitä ei haluaisi muistaa. Juuri tuo oivallus jää 17. kesäkuuta -romaanista voimakkaimmin mieleen. Se, että menneisyys ei ehkä koskaan päästä meitä vapaaksi, mutta sen kanssa voi silti oppia elämään.

Alex Schulman:
17. kesäkuuta
17. juni (2025),
suom. Jaana Nikula
Nemo 2025

* Osta kirja Finlandia Kirjasta

Muissa blogeissa:
Luetut.net
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain

Alex Schulman: Malman asema

Alex Schulman: Eloonjääneet

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Alex Schulman: Unohda minut

Seuraa Kirjaluotsia

17. kesäkuuta Alex Schulman