Levoton olo. On pakko saada vastauksia. Minkä takia äiti perui noin vain käyntimme Mjölbyssä? Mitä pahaa minä olen tehnyt? Käyn läpi viimeaikaisen viestinvaihtomme, palaan muistoissani tuntien ja päivien halki löytääkseni jotain, mikä voi selittää hänen äkillisen vihaisuutensa. Olenko sanonut jotain, minkä hän on käsittänyt väärin? Onko joku toinen kertonut hänelle jotain, mitä olen sanonut hänestä? Milloin me viimeksi tapasimme, ja mitä silloin tapahtui?

Samassa oivallan.

Sturehofin äyriäiset ja se että otin hänen juomisensa puheeksi joitakin päiviä sitten. Luulin hänen olevan niin humalassa, ettei hän muistaisi sitä. Mutta hän muistaa. Nyt ymmärrän miksi hän on vihainen. Olen rikkonut meidän sanattoman sopimuksemme siitä, että äidin juomisesta ei puhuta. Siksi minua rangaistaan.

Ei tämä mitenkään ilahduta. Tunnen kuitenkin helpotusta, sillä nyt pelolla on taas selvät rajat.

Alkuun tunnustus. Kun Alex Schulmanin Unohda minut kolahti yllättäen postiluukusta, se ei herättänyt kiinnostustani lainkaan. Tositapahtumiin perustuva kertomus pojan ja alkoholistiäidin suhteesta ja kirjoittajana ruotsalainen toisen polven julkkis. Julkkikset eivät minua muutenkaan kiinnosta, saati minulle täysin tuntematon julkkis ja hänen avautumisensa äitinsä juomisesta. Ei kiitos. Kuulosti joltain sensaationkäryiseltä huomionhakukirjalta. Olin tietysti väärässä. Siksi seuraavaksi seuraa kiitos. Kiitos ainakin Omppu ja Kirsi, kun puhuitte tästä kirjasta hyvää ja saitte antamaan tälle mahdollisuuden. Bloggaajakollegoihin kannattaa luottaa!

Alexin ja hänen kahden veljensä lapsuus on täynnä onnellisia ja nauruntäyteisiä hetkiä kunnes äidissä tapahtuu muutos. Ennen niin säkenöivä ja hyväntuulinen Lisette alkaa tiuskia ja vetäytyy omiin oloihinsa. Pojat palauttavat äidin vaatekaapista löytämiään tyhjiä pulloja Systembolagetiin saadakseen karkkirahaa ja siitä alkaa sanaton sopimus: äidin ongelmasta ei puhuta ulos. Varsinkin Alex omaksuu automaattisesti äidin suojelijan roolin ja oppii tulkitsemaan tämän mielen ailahteluja ja peittelemään juomisen jälkiä. Pahinta on äidin tyhjä katse, ennen niin hellä äiti ei enää näe häntä. Vasta vuosia myöhemmin, kun tuo sama tyhjä katse mitätöi kaiken Alexin oman lapsen kastejuhlassa, Alex havahtuu vaatimaan muutosta. Onko silloin liian myöhäistä auttaa äitiä ja korjata edes osa siitä mikä on ehtinyt mennä rikki? Miten murtaa puhumattomuuden muuri?

Unohda minut on kirja rakkaudesta. Sellaisesta rakkaudesta, jota on välillä vaikea ymmärtää. Miten ihmeessä poika jaksaa suojella ja hoivata ja olla niin lempeä äidilleen, joka kerta toisensa jälkeen pettää luottamuksen ja käyttäytyy kaikin puolin itsekkäästi ja ilkeästi? Lisetten alkoholismin syyt jäävät hämärän peittoon. Ainakin lyhyet viittaukset Lisetten lapsuuteen kuuluisan kirjailijaisän Sven Stolpen varjossa voisivat selittää jotain. Lisetten vanhemmat käytännössä ajoivat tyttärensä pois kotoa. He jättivät tämän lomamatkan päätteeksi Caprille opettelemaan kieltä ja työskentelemään oppaana. Lisette oli silloin vasta 9-vuotias. Sen jälkeen Lisette lähetettiin luostarikouluun eikä saanut enää palata kotiin. Vaikka Alex muistelee Lisetten kertoneen näitä tarinoita hauskoina anekdootteina, vanhempien etäisyydellä ja isän tyrannimaisella käytöksellä on varmasti ollut vaikutuksensa Lisetten elämänkulkuun. Ehkäpä Lisette on etsinyt toisenlaista isähahmoa mennessään naimisiin yli 30-vuotta vanhemman Allanin kanssa. Kun Allan ei ole pystynyt paikkaamaan isän jättämää aukkoa, Lisette on kääntynyt pullon hengen puoleen. Allan vaikuttaa kirjassa aikamoiselta nössöltä, joka alistuu vaimonsa oikkuihin ja ilkeyksiin, eikä tee mitään ongelman ratkaisemiseksi. “Äiti on vähän huonona. Meidän täytyy olla kilttejä hänelle”, on isän vakioviesti pojille äidin sulkeutuessa huoneeseensa.

Unohda minut on kirja, jota ei ole verhottu epämääräisen autofiktion kaapuun, vaan se on täysin avoimesti kirjailijan oman kokemuksen purkamista tarinallisessa muodossa. Samalla se on niin herkällä kaunokirjallisella otteella kirjoitettu, että voisi olla myös fiktiota. Sen taidokas ja koskettava kerronta vie mukanaan. Luin kirjan melkein yhdeltä istumalta ja keskityin täysin Alexin tarinaan. Schulmanin kirja on varmasti toiminut terapiana hänelle itselleen ja toiminee vertaistukena myös vastaavaa kokeneille. Aseistariisuvalla avoimuudella kirjoitettu kirja onnistuu koskettamaan myös sellaista, jolla ei ole suoraa tarttumapintaa alkoholismiin ja sen varjossa elämiseen.

Alex Schulman: Unohda minut
Glöm mig (2016), suom. Raija Rintamäki
Nemo 2017
Arvostelukappale

Muissa blogeissa:
Helmi Kekkonen
Järjellä ja tunteella
Kirjasähkökäyrä
Kirja vieköön!
Kirsin Book Club
Reader, why did I marry him?

Alex Schulman alkoholismi Nemo tositapahtumiin perustuva Unohda minut