Kirjailijoiden tähtihetkiä

Helsingin Kirjamessut ovat parhaillaan vielä käynnissä, mutta minä vietän viimeisen päivän kotona kaikkea koettua sulatellen ja verkko-ohjelmaa seuraten. Olin messuilla perjantain ja lauantain, ja kahdessakin päivässä ohjelmaa riitti yllin kyllin. Messuilla tulee aina tunne, että kirja-alalla menee hyvin ja lukeminen yhä kiinnostaa. Taitaa tänäkin vuonna paukkua sekä kävijä- että myyntiennätykset. Varsinkin lauantaina väkeä oli niin, että käytävillä oli vaikea päästä eteenpäin ja monet katsomot täyttyivät ääriään myöten. Sen huomaa myös tuosta Kirjamessujen valokuvaajan Emmi Kähkösen ottamasta yleiskuvasta, joka taitaa olla Otavan osaston tuntumasta Pajtim Statovcin signeerauksen aikaan. Statovci sai myös Senaatintori-lavan täyteen hartaasti keskittynyttä yleisöä. Harmi, että aikaa keskusteluille on messuilla niin vähän. Vajaassa puolessa tunnissa ehtii vain raapaista pintaa. Statovci on omissa vastauksissaan niin monisanainen, että varmasti haastattelijana toimineelta Arla Kanervalta jäi monta kysymystä kysymättä. Itse harmittelin, ettei Lehmä synnyttää yöllä -romaanissa kaiken ahdistavan lomassa kukkiva huumori päässyt haastattelussa esiin.

Katsomot täyttyivät myös ulkomaisten kirjailijavieraiden esiintymisissä. Olin perjantaina fanittamassa ruotsalaista Johannes Anyurua, jonka uuden romaanin Ixelles sain juuri eilen luettua loppuun. Anyurua haastatteli Li Andersson, joka tunnustautui myös kirjailijan faniksi. Harmi, että keskustelu käytiin englanniksi eikä ruotsiksi. Varmasti olisi ollut luontevampi keskustelu molempien keskustelijoiden äidinkielellä. Ixelles-romaanista kirjoitan pian enemmän blogiin, mutta keskustelun annista jäi mieleen erityisesti pari asiaa. Kaikki Anyurun teokset ovat ytimeltään poliittisia, mutta ne eivät kerro mikä on pielessä tai miten asioiden tulisi olla, vaan niiden poliittisuus kumpuaa henkilöiden ajatuksista, toiveista, unelmista ja kaipauksista. Ixelles sijoittuu ”minuutin päähän tästä hetkestä” eli on ikään kuin lähiajan dystopiaa. Anyuru kertoi kysyvänsä teoksellaan, onko olemassa enää mitään universaaleja arvoja ja jos niitä ei ole, minkä pohjalle yhteistä maailmaa rakennamme.

Lauantaina Senaatintori-lavan täytti suomalaisia juuria omaava norjalaiskirjailija Ingeborg Arvola, jonka ensimmäinen suomennettu romaani Jäämeren laulu voitti arvostetun Brage-palkinnon ja oli Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana. Jäämeren laulu aloittaa Arvolan omasta isoisoisoäidistä kertovan Ruijan rannalla -trilogian. Suomensukuisista kveeneistä kertovassa romaanissa hiihdetään Suomen Lapista Norjan rannikolle vuonna 1859 paremman elämän toivossa. Ville Blåfieldin haastattelussa Arvola kertoi suomalaisista juuristaan ja sanoi olevansa kuin kotonaan kuullessaan pohjoista murretta. Arvola on julkaissut Norjassa vuodesta 1999, mutta Jäämeren laulu toi hänet viimein suuremman lukijakunnan tietoisuuteen. Hän sanoi olevansa tyytyväinen, että menestys tuli vasta nyt, kun hän on jo kokenut kirjailija. Varhaisessa vaiheessa saatu menestys olisi vain tuonut tullessaan liikaa ulkoisia paineita. Nyt hän on saanut rauhassa kehittää kirjailijuuttaan omilla ehdoillaan. Haastattelussa nousi esiin karun pohjoisen luonnon merkitys ikään kuin yhtenä kirjan henkilöistä sekä Arvolan kyky kuvata intohimoa ja seksiä henkilöidensä välillä. Tämä romaani lähti messuilta mukaani, joten siitä kirjoitan myöhemmin lisää.

Kuuntelin myös muutaman muun kotimaisen kirjailijan haastattelun. Esikoiskirjailija Johanna Auranheimo kertoi nuorille ja nuorille aikuisille suunnatusta romaanistaan Ysit, joka sijoittuu helsinkiläiselle yläasteelle vuoteen 2013 ja kertoo teinitytön räiskyvästä vuodesta ysiluokalla. Ihastuttavat Kallion lukiolaiset haastattelivat esikoiskirjailijaa terävin kysymyksin. Tämä ei ehkä ole minulle tyypillisintä lukemistoa, mutta koska oma poika on ysiluokalla samaisessa koulussa, johon kirja sijoittuu, ja sattuu vielä olemaan kirjailijan pikkuveljen ystävä, pakkohan tämä on lukea. Kirja lähti siis mukaan kirjailijan signeerauksella, kiitos Johanna! Kallio-lavalla kuuntelin perjantaina myös Antti Rönkää, jonka romaani Kiltti poika on jo luettu ja loistavaksi todettu. Kallion lukiolaiset selviytyivät taas hienosti haastattelusta ja kirjasta katkelman tulkitsi väkevästi lukiolainen Hermanni. Illalla Kallio-lavalla ohjelma jatkui ilman lukiolaisia, mutta hienosti selviytyi haastattelusta myös kustantamon edustaja. WSOY:n kotimaisen kirjallisuuden kustannuspäällikkö Irina Björkman haastatteli Maisku Myllymäkeä romaanista Valvoja ja Pirkko Soinista romaanista Signe. Myllymäen romaani käsittelee kuvataiteen ”kulutusta” ja Soinisen kirja perustuu valokuvaaja Signe Branderin elämäntarinaan. Kiinnostavassa keskustelussa katsottiin taidetta, sen tekemistä ja vastaanottoa monesta näkökulmasta.

Suomentajamestarit lavalla

On ilahduttavaa, miten viime vuosina myös suomentajat ovat päässeet paremmin esiin messuilla. Kuuntelin kaksi kiinnostavaa kääntäjäkeskustelua perjantaina. Kirjasomesta tuttu Moona Tuominen haastatteli Rauno Sainiota, joka on viime vuosina kääntänyt monta upeaa teosta suoraan kiinasta suomeksi. Haastattelussa hän kertoi erityisesti kahdesta käännöstyöstä: taiwanilaisen Kevin Chenin romaanista Aavekaupunki sekä Chi Ta-Wein scifiromaanista Kalvot. Sainio oli opiskellut kiinaa intensiivisesti noin kahdeksan vuotta ennen kuin teki ensimmäisen käännöstyönsä. Koska kiinankielistä kirjallisuutta on Suomessa julkaistu verrattain vähän, Sainio on tehnyt myös valtavasti töitä löytääkseen kiinnostavia kiinankielisiä teoksia, joita on suositellut kustantamoille käännettäväksi. Nyt hänelle on alettu enenevissä määrin ehdottaa käännöstöitä myös suoraan kustantamoista. Pian häneltä on tulossa suomennos hongkongilaisen Sai Sain romaanista Minun kaupunkini, joka sijoittuu 70-luvun Hongkongiin.

Perjantaina Töölö-lavalla esillä oli myös Tammen Keltainen kirjasto, jota ei voi koskaan sivuuttaa puhuttaessa suomalaisesta käännöskirjallisuudesta. Työstään olivat puhumassa Keltaisen kirjaston -kääntäjäkonkari Kristiina Rikman ja häneltä John Irvingin perinnöksi saanut Aleksi Milonoff. Keskustelua luotsasi Tammen Johanna Harkkila. Rikman on tosiaan kääntänyt melkein koko John Irvingin tuotannon. Irving oli joskus Suomen-vierailullaan vitsaillut, että Rikmanin on elettävä häntä pidempään, jotta voi suomentaa hänen kaikki teoksensa. Rikmanin terveyshuolet kuitenkin vaikuttivat niin, ettei hän pystynyt ottamaan työn alle Irvingin uusinta tiiliskiveä, yli 1200-sivuista romaania Viimeinen tuolihissi. Se suururakka lankesi siis Aleksi Milonoffille, joka tekikin loistotyötä ja sai siitä tunnustuksena Mikael Agricola -palkinnon. Kääntäjät kertoivat kohtaamisistaan kirjailijoiden kanssa. Haruki Murakami oli sanonut Milonoffia opiskelijan näköiseksi ja Rikman oli takellellut sanoissaan tavatessaan Elizabeth Stroutin. Molemmat saivat myös suositella jotain Keltaisen kirjaston kirjaa tai kirjailijaa. Milonoff suositteli Emily St John Mandelia, jonka romaani Sea of Tranquility on ensi kesänä tulossa hänen suomentamanaan nimellä Rauhallisuuden meri. Kristiina Rikman suositteli vanhempaa suomentamaansa kirjaa, James Salterin Kiitävät vuodet, jota moni näytti etsiskelevän messujen antikvariaattiosastoilla keskustelun jälkeen. Itse etsiskelin myös Keltaisen kirjaston kirjaa, W. G. Sebaldin Saturnuksen renkaat, mutta tuloksetta. Jos joltain löytyy kyseinen teos hyllystä ja haluaa laittaa sen kiertoon, saa laittaa viestiä ja ehdottaa hintaa.

Millainen on kotimaisen kirjallisuuden tulevaisuus?

Messujen teemana oli tänä vuonna Tulevaisuus, eikä se kirjallisuuden osalta välttämättä näytä niin ruusuiselta kuin messujen väenpaljoudessa saattaa tuntua. Kuuntelin kaksi keskustelua teemalla kirjoittamisen tai kirjailijoiden tulevaisuus, joissa molemmissa nousi esiin huolia tulevasta ja nykytilanteesta, jos mikään ei muutu. Toinen oli messujen teemakeskustelu perjantaina Senaatintori-lavalla, jossa messujen ohjelmajohtaja Ville Blåfield luotsasi keskustelua otsikolla Vuonna 2064: Kirjoittamisen tulevaisuus. Keskustelijoina olivat Niklas Ahnberg, Emmi-Liia Sjöholm ja Niko Hallikainen. Tässä keskustelussa ruodittiin erityisesti digimurroksen vaikutuksia kirjoittamiseen eli miten suhtautua äänikirjoihin ja tekoälyn uhkiin ja mahdollisuuksiin. Ajankohtaisena asiana nostettiin esiin Storytelin lanseeraama tekoälylukija, josta panelistit eivät innostuneet. Emmi-Liia Sjöholm on teoksensa Virtahevot kirjoittanut suoraan äänikirjaformaattiin ja myös ohjannut itse tuotannon. Hänelle lukijavalinta on osa taiteellista kokonaisuutta ja tekoälylukija voisi muuttaa kokonaan sen vaikutelman, jonka kirjailija on teoksellaan halunnut välittää. Niklas Ahnberg on taas kokeillut Daniel Dark -trilogiansa yhteydessä tekoälyä luomalla lukijalle mahdollisuuden keskustella kirjasarjassa kuolleen henkilön kanssa. Hän myös suhtautui tekoälyn mahdollisuuksiin positiivisemmin kuin muut panelistit. Hän näkee, että tekoäly voi mahdollistaa kustannustoimittajan avun sellaisille, joille kustantamo ei sellaista palvelua tarjoa ja mahdollisesti sitä kautta auttaa laajemmin laadukkaita omakustanteita markkinoille. Niko Hallikaisen vastaus tekoälyn kiinnostavuuteen kirjailijan työn tukena oli ytimekkäästi EI. Hän kuitenkin oli toiveikas kirjoittamisen tulevaisuuden suhteen, sillä näkee alalle tulevissa nuorissa kirjailijoissa potentiaalia nähdä ja tehdä asiat laatikon ulkopuolelta.

Toinen keskustelu aiheesta käytiin lauantaina Töölö-lavalla, missä Kirjailijaliiton järjestämänä keskusteltiin aiheesta ”Millainen on kirjailijoiden tulevaisuus?”. JP Koskinen veti keskustelua ja Heli Laaksonen, Raili Mikkanen ja Eeva Turunen nostivat esiin kokemuksiaan, huoliaan ja toiveitaan. Äänikirjojen suosio puhututti myös tässä keskustelussa ja nyt puhuttiin myös suoraan rahasta. Eeva Turunen on yksi kirjailijoista, joka oli laatimassa kirjailijoiden avointa kirjettä suomalaisen kirjallisuuden puolesta. Sen on tähän mennessä allekirjoittanut 1114 kirjailijaa. Kirje käsittelee erityisesti lukuaikapalveluiden toimintalogiikan aiheuttamia romahduksia kirjailijoiden tuloihin. Heli Laaksonen konkretisoi asian hyvin: kun aiemmin hänen itse äänikirjaksi lukemastaan cd-äänikirjan myynnistä hänelle jäi käteen 1 euro, samasta äänikirjasta suoratoistopalvelussa hän saa 12 senttiä kuuntelukerrasta. Lukuaikapalveluissa palkkio muodostuu kuunteluminuuttien mukaan, mikä on aivan älytön mittari kirjallisuuden arvottamiseen. Runoteoksia ja pienoisromaaneja saatetaan hioa vuosikausia. Miksi ne olisivat jotenkin vähempiarvoisia kuin paksut tiiliskiviromaanit?

Mitään kohtuuttomuuksia avoimessa kirjeessä ei vaadita: tekijänoikeuslain tekijän asemaa parantavan sääntelyn saattamista käytäntöön, kiinteän 12 kuukauden vähimmäishinnan säätämistä kirjoille, kirjojen alv-korotuksen perumista ja vähitellen laskua nollaan sekä kirjallisuuden julkisen tuen vahvistamista. Heli Laaksonen myös piti vahvan puheenvuoron siitä, miten tämä ei ole vain kirjailijoita koskeva asia vaan koko Suomen asia. Jos haluamme suomalaisen kielen, kulttuurin ja kirjallisuuden säilyvän elinvoimaisena, jotain on tehtävä! Hän sanoi oivaltavasti, että ilman kotimaista nuuskapussien valmistajaa voimme olla, mutta suomalaista kirjallisuutta emme voi ostaa ulkomailta. Sen vaaliminen on meidän kaikkien asia. Keskustelussa muistettiin tuoda esiin, että ilman lukijoita ei ole kirjojakaan, joten yleisössä olleet innokkaat lukijat saivat ansaitsemansa aplodit. Äänikirjojen kuluttajia ei myöskään keskustelussa syyllistetty. Ongelma on rakenteissa, jotka rapauttavat kirjan arvoa. Keskusteluun liittyen haluan kommentoida, että itse olen törmännyt pohjoismaisten lukuaikapalveluiden epäreiluuteen myös kuluttajana. Jo neljä vuotta sitten Penguin Random House -kustantamo veti englanninkieliset kirjansa pois pohjoismaisista lukuaikapalveluista juuri epäreilujen sopimusten vuoksi. Koska kuuntelen enimmäkseen äänikirjoja englanniksi ja tuon kustantamon listoilla on paljon minua kiinnostavia kirjailijoita, aloin ostaa äänikirjoja Audiblesta, jossa kirjoja ostetaan joko suoraan rahalla tai ostamalla krediittejä. En tiedä paljonko siellä kirjailijalle jää, mutta ainakaan tulonmuodostus ei perustu kuunteluminuutteihin ja kirjan pituuksiin.

Kaikki kirjat eivät äänikirjoiksi sovellu ja Eeva Turunen nostikin esiin Siltalan kustannuspäällikön Kalle Siltalan messuilla toteaman asian: haastava kirjallisuus ei toimi äänikirjamuodossa ja se on jo alkanut vaikuttaa kustannuspäätöksiin. Erityisesti se vaikuttaa käännöskirjallisuuteen, kun kustannuspäätöksiä tehdään sillä perusteella, soveltuuko teos äänikirjaksi. Turunen nosti esiin, etteivät kaikki kirjat sovellu edes e-kirjoiksi. Hänen esikoisteoksessaan oli typografisena erityispiirteenä aika paljon yliviivattua tekstiä. Se ei kuitenkaan onnistunut kaikissa e-kirja-alustoissa, joten e-kirjasta yliviivaukset puuttuivat. On hyvä kysymys, onko silloin enää kyseessä sama teos. Hän peräänkuulutti digikirjallisuuden kohdalla harkintaa ja malttia. Kun muutoksia tehdään nopealla vauhdilla, laatu kärsii. Kirjailijoilla pitäisi olla myös paremmin ja tarpeeksi tietoa siitä, millaisista asioista he ovat neuvottelemassa julkaisusopimuksia tehdessään. Heli Laaksonen sanoi, että menemme tulevaisuuteen takaraivo edellä – näemme, mistä olemme tähän päätyneet, mutta eteenpäin on hankalampaa nähdä. Toivottavasti näihin kirjailijoiden työtä ja toimeentuloa rapauttaviin asioihin saadaan muutoksia, jotta kotimainen kirjallisuus voisi edetä tulevaisuuteen takaraivo edellä mutta vähän varmemmin askelin.

Messut selkokielellä: parasta ovat ihmiset

Selkokirjallisuus oli myös hyvin esillä messuilla tänä vuonna. Olin kuuntelemassa kirjasomen järjestämää ohjelmaa selkokirjallisuudesta, jossa kekseliäästi myös itse keskustelu käytiin selkokielellä. Haastattelijana oli Carly Markkanen Selkokulttuuri ry:stä ja keskustelijoina kirjailijat Magdalena Hai, Satu Leisko ja Tuija Takala. Jälkimmäinen on myös kirjablogiystäväni, jonka mittavaa työtä selkokirjallisuuden parissa ei voi kuin ihailla. Keskustelijat tekivät selkosuomella selkoa selkokirjallisuuden tehtävästä, tarjonnasta ja siihen liittyvistä tulevaisuuden toiveista. Kaikki toivoivat tulevaisuudessa monipuolisempaa sisältöä selkokirjoihin ja pitivät tärkeänä tarjota selkokirjallisuutta kaikissa genreissä ja monenlaisiin lukumakuihin ja tarpeisiin. Tarjonta onkin viime vuosina ilahduttavasti laajentunut ja valinnan varaa on. Selkokirjojen pariin pääsee helposti, kun kysyy neuvoa lähikirjaston kirjastonhoitajalta.

Jos tiivistäisin kirjamessujen annin selkosuomeksi, se menisi joka vuosi näin: Kirjamessuissa parasta on se, kun saa kohdata muita kirjoja rakastavia ihmisiä. Niin oli myös tänä vuonna. Sen verran isot messut on kyseessä, että kaikkiin siellä olleisiin tuttuihin en onnistunut törmäämään ollenkaan kahden päivän aikana, kun taas joidenkin kanssa moikkailtiin moneen kertaan. Tällä kertaa messut minun osaltani huipentuivat kuohuviinilasilliseen ystävien kanssa. Kohotimme maljat kirjoille ja ystävyydelle! Niitä on kirjamessut täynnä. ????

PS. Tänään messuilla julkistettiin Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ehdokkaat. Onnittelut kaikille ehdokkaille! Tällä kertaa olen ehtinyt lukea vain yhden ehdokaskirjan: Mikko Kauppilan Terveisin K.

#kirjamessut Helsingin Kirjamessut 2024 kirjatapahtumat tulevaisuus