So, in conclusion, I am going – literally – nowhere (and you are too, I’m afraid, my friend, but stick around as long as you can, if only for my sake). I am aware that shortly I shall exist only a shelf-full of books plus a cluster of Biographical Anecdotes. And life is not a tragedy with a happy ending, despite what religion promises; rather, it is a farce with a tragic ending, or, at best, a light comedy with a sad ending. Or, in the old formulation, it is ’a comedy to those who think, and a tragedy to those who feel’. The first person I loved, contemplating her future death, once said to me, ’I shall miss finding out what happens.’ I hope the future won’t be as bad for you as it currently looks – but then, perhaps it only appears chronically bleak to me as a tactic by my subconscious to minimise the dismay of my dying. Fifteen years ago, when I was writing a book about death, I was still beset by my night terrors, being hurtled into consciousness in the middle of the night with a vivid sense of eternal non-existence and a cry of alarm – sometimes I would have precipitated myself out of the bedroom and on to the landing before realizing where I was and how absolute my non-future was. Though I still think about death every day, such vivid actualisation is now in remission. ’So, Mr Barnes, are you raging against the dying of the light?’ No, not so much. I feel a little more accepting of it, a little more philosophical.

– Julian Barnes: The Departure(s)

Julian Barnesin Departure(s) on rajateos monessa mielessä. Se on osittain muistelmateos, osittain omaelämäkerrallinen romaani, osittain esseistinen pohdinta muistista, kuolemasta ja kirjoittamisesta. Barnes on kertonut tämän olevan hänen viimeinen kirjansa, ja tieto siitä kehystää lukemista alusta alkaen. Kyse on eräänlaisesta viimeisestä keskustelusta lukijan kanssa. Kuuntelin teoksen äänikirjana, Barnesin itsensä lukemana. Se toi tekstiin oman, vahvan lisäkerroksensa. Äänessä on rauhallisuutta ja itsevarmuutta, mutta myös haurauden sävy. Barnes puhuttelee kuulijaa suoraan, kuin istuisi vastapäätä ja jutustelisi ystävälle, vielä kerran ennen kuin vetäytyy syrjään. Juuri tämä teki jäähyväisten tunnelmasta erityisen koskettavan.

Minulla on usein kaksi kirjaa kesken: toinen äänikirjana, toinen painettuna. Departure(s)-teoksen rinnalla luin Alan Hollinghurstin romaania The Sparsholt Affair, jonka ensimmäinen osa sijoittuu Oxfordin yliopistoon toisen maailmansodan aikaan. Tämä tiedostamaton kirjavalinta tuntui erityisen huvittavalta, kun Barnes toteaa kirjassaan joskus ajatelleensa, että brittikirjallisuudessa pitäisi määräajaksi kieltää kaikki Oxfordiin sijoittuvat romaanit. Samalla hän itse rikkoo omaa sääntöään ja vie lukijan opiskeluaikojensa Oxfordiin.

Niinpä olin hetken yhtä aikaa kahdessa Oxfordissa, kahdella eri vuosikymmenellä, kahden kirjailijan seurassa. Yllättävän samanlaiselta tuo maailma molemmissa kirjoissa tuntui: suljettu, hierarkkinen, täynnä hiljaista kilpailua ja piilossa olevia tunteita. Kokemus vahvisti sen, että vaikka Barnes ehkä leikillään toivoo Oxford-kuvausten loppuvan, itse toivon päinvastaista. Niissä on jotakin vastustamattoman viihdyttävää – ja myös paljastavaa – brittikirjallisuuden perusmaisemasta.

Barnesin kirjan kertoja on siis kahdeksankymppinen kirjailija, joka opettelee elämään ”parantumattoman mutta hallittavan” verisyövän kanssa. Sairaus ei ole tarinan keskipiste, mutta se vaikuttaa kaikkeen. Se tekee ajasta rajallista, muistista entistä painavampaa ja menneisyyden tarkastelusta väistämätöntä. Kirjan toinen ydin on Barnesin vanhojen Oxford-aikaisten ystävien, Stephenin ja Jeanin, poikkeuksellinen rakkaustarina. Nuorina he olivat pari, mutta erosivat ja menivät naimisiin muiden kanssa. Elämä kulki eri suuntiin, kunnes Barnes kuusikymppisinä toi heidät uudelleen yhteen. Tällä kertaa he menivät naimisiin – mutta liitto ei kestänyt. Tarina ei ole romanttinen hyvityskertomus, vaan pikemminkin kuvaus siitä, miten menneisyys voi palata elämään yllättävällä tavalla ja miten toiset mahdollisuudet eivät välttämättä ole ensimmäisiä parempia.

Barnes kertoo tätä tarinaa vähitellen, paloina, muiden pohdintojen lomassa. Hän pohtii tahatonta autobiografista muistia, hetkiä, jolloin jokin yksityiskohta – ääni, kuva, tuoksu – nostaa menneen äkisti pintaan. Samalla hän miettii omaa vastuutaan kertojana: onko hänellä oikeus kirjoittaa ystävistään näin avoimesti, vaikka odottikin heidän kuolemaansa ennen teoksen julkaisemista. Hän ikään kuin toivoo tulevansa ”vapautetuksi” moraalisesta syyllisyydestä sillä, että adoptoi Jeanin vanhan Jack Russell -terrierin, Jimmyn, ja kantaa näin osan heidän perinnöstään mukanaan.

Kirjassa on vahvasti läsnä myös menetys. Barnesin oma puoliso Pat Kavanagh on jatkuvasti ajatuksissa, vaikka häntä ei nosteta esiin suurin elein. Samoin mukana ovat monet poismenneet ystävät ja aikalaiset, kuten Martin Amis. Suru ei ole dramaattista, vaan hiljaista, arkista: luettelo katoamisista, jotka vähitellen harventavat ympäriltä tutun maailman. Esseemäisissä jaksoissa Barnes palaa vanhaan teemaansa subjektiviteetista ja muistista. Miten rakennamme elämästämme kertomuksen? Mitä jätämme pois, mitä korostamme? Mikä on totta ja mikä myöhemmin muokattua? Tältä osin Departure(s) jatkaa tuttua barnesilaista linjaa, joskin aiempia teoksia hillitymmässä ja paikoin jopa varovaisemmassa sävyssä.

Kaikki ei kuitenkaan asetu täysin saumattomaksi kokonaisuudeksi. Rakkaustarina, sairauskertomus, muistiteoria, kirjallinen perintö, ystävien kuolemat ja ranskalaiset kirjallisuusviitteet muodostavat rihmaston, joka tuntuu ajoittain hajanaiselta. Ideoita on paljon, mutta kaikkia ei ehditä viedä loppuun asti. Paikoin syntyy vaikutelma, että eri ajatuksia on koottu yhteen enemmän rinnakkain kuin toisiaan tukeviksi. Kerronta on silti varmaa ja hallittua. Barnes kirjoittaa yhä älykkäästi, kirkkaasti ja tyylitajuisesti. Lukija tuntee olevansa kokeneen kirjailijan käsissä. Samalla herää kysymys, onko tämä hänen tuotantonsa omaperäisimpiä tai vahvimpia teoksia. Monia samoja aiheita hän on käsitellyt aiemmin rohkeammin ja tiiviimmin.

Departure(s) on ennen kaikkea jäähyväiskirja. Ei suurieleinen, vaan hillitty, lähes pidättyväinen. Se kertoo ystävien epäonnistuneesta toisesta mahdollisuudesta, omasta sairastumisesta, elämän supistuvasta horisontista ja kirjoittamisen vastuusta. Se ei tarjoa lohduttavia vastauksia eikä suljettua loppua. Se tyytyy näyttämään, miltä lähteminen näyttää sisältä päin. Barnes kirjoittaa tästä ilman katkeruutta, mutta myös ilman romanttisia harhoja. Se tekee Departure(s)-teoksesta hiljaisen, hieman epätäydellisen, mutta rehellisen päätöksen pitkälle kirjailijanuralle.

Helmet-lukuhaaste 2026:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 49 – Kirja on julkaistu vuonna 2026.

Julian Barnes: 
The Departure(s)
Bolinda Publishing 2026
Äänikirjan lukija: Julian Barnes

Sinua voisi myös kiinnostaa

Ian McEwan: What We Can Know

John Banville: The Sea

Julian Barnes: The Only Story

Seuraa Kirjaluotsia

äänikirja Departure(s) englanninkielinen helmet2026 helmethaaste ihmissuhteet Julian Barnes luopuminen omaelämäkerrallinen romaani Oxford rakkaus sairaus vanhuus