Very early on Sunday morning, so early it was barely light pit, I woke not by degrees but all at once. I just found myself awake–wham!–with the cool damp nose of a cat daintily probing my ear.
Oh.
The cat.
I turned onto my back, and the cat started purring and settled herself in her favorite spot next to my ribcage.
It’s over, I thought. Debbie’s wedding day is over, thank God. And really it all went fine.
She was probably still asleep now, on this very first day of her marriage. I didn’t feel any sense of envy. What person in her right mind would want to go back to being a newlywed? There was so much she had yet to adjust, she and Kenneth both; I was just glad to be past all that.

– Anne Tyler: Three Days in June

Anne Tyler on pitkään ollut lukulistallani. Olen ymmärtänyt, että hän on taitava arjen ja perhe-elämän kuvaaja, ja sellaisista kirjoista yleensä pidän. Jostain syystä ei vain ole tähän mennessä tullut häntä luettua. Kiitos Helmet-haasteen, sekin puute tuli korjattua. Jostain huomasin, että Tyler on työskennellyt kirjastonhoitajana, joten hänen kirjansa sopii loistavasti kohtaan 13 (kirjailija on työskennellyt kirjastossa). Moneen kertaan palkitulta kirjailijalta on julkaistu jo 25 romaania, joten valinnan varaa olisi ollut. Päätin kuitenkin aloittaa tuoreimmasta, tänä vuonna julkaistusta romaanista Three Days in June. Se julkaistaan suomeksi maaliskuussa nimellä Kolme kesäkuun päivää (suom. Markku Päkkilä, Otava 2026).

Gail Bainesilla on huono päivä, sellainen, joka alkaa pienestä kiristävästä tunteesta ohimoilla ja päättyy siihen, että yhtäkkiä jokin on peruuttamattomasti toisin. Työpaikalla häämöttänyt ylennys ei toteudukaan, ja Gail huomaa käytännössä irtisanoutuneensa – tai tulleensa sysätyksi sivuun, tulkinnasta riippuen. Samaan aikaan hänen tyttärensä Debbie on menossa naimisiin aivan kohta, ja Gail on äitinä juuri siinä tutussa välitilassa: pitäisi olla avulias, käytännöllinen ja iloinen, mutta sisällä myllertää joukko vääriä lauseita, vanhoja muistoja ja tuoreita loukkauksia. Kun ovikello soi ja oven takana seisoo ex-mies Max, tilanne saa vielä yhden kerroksen: menneisyys kävelee sisään pyyhkimättä kenkiään ja mukanaan rescue-kissa.

Päivää ennen häitä Debbie saa tietää sulhasestaan jotakin ikävää, ja tämä sysää liikkeelle tapahtumaketjun, joka vie Gailin ajatukset menneeseen ja omaan avioliittoon. Tyler ei tee tästä suurta paljastusta vaan antaa muistojen ja sivulauseiden avata vähitellen sen, miten eri tavoin ihmiset kantavat vastuuta ja selittävät itselleen omia valintojaan. Gail ja Max suhtautuvat Debbien tilanteeseen eri tavalla, eivätkä he edelleenkään pääse yhteisymmärrykseen siitä, miten asiasta “pitäisi” ajatella tai miten toimia. Gail yllättyy lopulta siitä, miten Debbie ratkaisee tilanteen – tavalla, joka ei suoraan toista kummankaan vanhemman menneitä ratkaisuja ja pakottaa Gailin tarkastelemaan sekä tytärtään että itseään uusin silmin.

Romaanin aikajänne on nimensä mukainen ja ihailtavan tiukka: päivä ennen häitä, hääpäivä ja päivä häiden jälkeen. Se kuulostaa melkein näytelmältä, mutta Tyler tekee siitä romaanin nimenomaan sillä, miten hän antaa pienten kohtausten kantaa kokonaisen elämän painoa. Debbie on aikuinen ja menossa omaan elämäänsä, ja silti äidin on vaikea olla kuulematta jokaisessa järjestelyssä myös omaa rooliaan: mitä hän saa tehdä, missä kohtaa hänen kuuluu vaieta, kuka saa näyttää tunteensa julkisesti ilman että sitä pidetään kiusallisena. Ja mitä pitäisi päätellä siitä, että häiden jälkeisenä päivänä tytär soittaa kiitospuhelun ensin anopille.

Gailin mielessä pyörii koko hääviikonlopun ajan yksi lause, jonka hänen pomonsa on lausunut melkein ohimennen: hän ei saanut kaavailemaansa ylennystä, koska hänellä ei ole riittäviä ihmissuhdetaitoja. Gail ei ole varma, loukkaantuiko hän enemmän itse arviosta vai siitä, että siinä saattaa olla perää. Häähulinan keskellä hän tarkkailee itseään ja muita: tapaansa sanoa asioita liian suoraan, vetäytyä silloin kun pitäisi small talkata, ja toisaalta kykyään nähdä tilanteet ehkä kirkkaammin kuin ne, jotka osaavat käyttäytyä sulavammin. Tyler kirjoittaa tämän lempeästi mutta säästämättä; Gailin itsepäisyys, loukkaantumisherkkyys ja kyky pitää kiinni omasta tulkinnastaan ovat yhtä aikaa rasittavia ja täysin ymmärrettäviä. Minulle syntyi tunne, että Tyler näkee henkilönsä läheltä.

Tylerin kerronta on suoraviivaista ja täsmällistä, mutta sen sisällä on runsaasti huumoria, usein juuri Gailin havainnoissa ja väärään aikaan lausutuissa kommenteissa. Äänikirjana romaani toimi erinomaisesti: lakoninen, hillitty kerronta antaa tilaa pienille painotuksille ja tekee henkilöhahmojen kömpelyydestä ja ristiriidoista lämpimiä eikä kiusallisia. Tyler ei selitä eikä alleviivaa, vaan luottaa siihen, että kuulija tai lukija tunnistaa itsensä näissä tilanteissa.

Three Days in June on pienoisromaani, ja se on sen vahvuus: Tyler ei laajenna, koska ei tarvitse. Silti kun kirja päättyy, minusta tuntui, että olin viettänyt kokonaisen viikonlopun näiden ihmisten kanssa. Romaani muistuttaa siitä, ettei ihmisen tarvitse vanhetessaan pysyä täsmälleen samanlaisena: on tilaa muutokselle, uusille oivalluksille ja jopa toisille mahdollisuuksille. Viesti on vaatimaton ja toteutus kaukana suurieleisestä draamasta, mutta juuri siksi se osuu syvemmälle.

Helmet-lukuhaaste 2025:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 13 – Kirjailija on työskennellyt kirjastossa.

Anne Tyler:
Three Days in June
Penguin Audio 2025
Äänikirjan lukija: J. Smith Cameron

Sinua voisi myös kiinnostaa

Kiran Desai: The Loneliness of Sonia and Sunny

Louise Erdrich: The Mighty Red

Elizabeth Strout: Tell Me Everything

Charlotte Wood: Stone Yard Devotional

Colm Tóibín: Long Island

Carol Shields: Pikkuseikkoja

Marilynne Robinson: Gilead

Pikaluotsaus: Carol Shields x 3

Seuraa Kirjaluotsia

äänikirja Anne Tyler avioliitto englanninkielinen häät helmet2025 helmethaaste ihmissuhteet Three Days in June