Ensimmäiset metsästäjä-keräilijät saapuivat Kainuun korkeudelle yksitoistatuhatta vuotta sitten jään reunaa seuraillen. Pienet, sitkeät heimot elivät omilla alueillaan kaikella sillä, minkä luonto eri vuodenaikoina tarjosi. He jättivät jälkeensä nuotionpohjia, saviruukkujen palasia ja hiiltyneiden hirvenluiden kokoelmia.

Ylhäällä parkkipaikalla, Ljudmilan asuntovaunun edessä, oli kasauma erilaisia keittokaluja, kippoja, kuppeja, ja kattiloita. Ljudmila oli ehkä pyrkinyt luomaan jonkinlaista kesäkeittiötunnelmaa tai sitten tavarat eivät vain yksinkertaisesti mahtuneet pieneen vanhanaikaiseen vaunuun, jonka kuka tahansa olisi voinut kärrätä käsipelillä pois minä hetkenä hyvänsä. Vaunun ovi oli auki, muovisen hyttysverhon hapsut fläpättivät leppeässä tuulessa. Ljudmilaa ei näkynyt. Mietin, olisinko huikannut ovelta ja käynyt tervehtimässä, mutta ehkä se olisi ollut liian tungettelevaa. Kävelin vaunun ohi maantielle.

– Elli Salo: Keräilijät

Elli Salolla on huikea vuosi menossa. Hänen esikoisromaaninsa Keräilijät on kerännyt palkintoehdokkuuksia – HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkuus, Tulenkantaja-ehdokkuus – ja tänään jännitetään, onko Keräilijät tämän vuoden Finlandia-voittaja. Keräilijät-näytelmäversiosta Salo pokkasi jo Lea-palkinnon ja hänen uusin näytelmänsä Muistopäivä Kansallisteatterissa saa ylistäviä arvioita. Salon Ursula K. Le Guinin fiktion kassiteoriaa myötäilevä ajatus tuntuu siis selvästi iskevän suomalaisiin ja tähän hetkeen. Kassiteorian ideana on nostaa sankaritarinoiden sijasta esiin tavallista arkea, keräilyä ja selviytymistä: ennen keihästä oli kassi — ja Suomessa ehkä ämpäri. Tässä romaanissa ollaan konkreettisesti marjaämpäreiden äärellä, mutta kerätään myös muistoja niistä ihmisistä, joiden tarinat ovat unohtuneet sankarien varjoon.

Arkeologi Heini tulee Läätteen kylään etsimään sodan aikaisia joukkohautoja, jotka ovat putkahdelleet esiin muistitietokeruu-projektissa. Hän on tehnyt tarkan suunnitelman, jolla pitää itsensä kiireisenä, jotta suru veljen kuolemasta ei pääse jatkuvasti kalvamaan. Avukseen hän on palkannut paikallisen yrittäjän, palkitun petokuvaaja Anin. Heti saapuessa Heinin mielikuva tehokkaasta työskentelystä mainoskuvien perusteella pittoreskissa ympäristössä saa kovan kolauksen. Tämmönen paikka. Vanhalle rajavartioasemalle perustettu Lääte Camping on todellakin parhaat päivänsä nähnyt. Niin on myös Ani, palkittu luontodokumentaristi, joka pyörittää karhunkuvausbisnestään nykyään enemmän tahdonvoimalla kuin terveellä pohjalla. Anin alkoholismi pilkahtelee pintaan juuri silloin, kun hänen pitäisi olla terävimmillään. Anin seurana on Ystävä, eläkkeellä oleva rajavartiokoira, joka ei osaa päästää irti vanhoista tavoistaan ja on aina valppaana vartioimassa.

Kolmas Lääte Campingin vakioasukas on Ljudmila, Neuvostoliitosta ja suomalaisesta avioliitosta miten kuten selvinnyt entinen Kostamuksen kirjastonhoitaja, joka kerää marjoja, sieniä ja vanhaa viisautta ja asuu asuntovaunussa, joka on täynnä yrttejä ja gulagkirjallisuutta. Ljudmilan positiivisuutta ja tarmoa ei sammuta sitten mikään. Ani oli kyllä joutunut takavarikoimaan häneltä koruompelukirjan, kun lakanoiden kirjonta oli täysin karannut käsistä. Vastavuoroisesti Ljudmila näkee Anin sokeat pisteet selvemmin kuin Ani itse, tai ainakin ottaa Ystävän hoitoon, että Ani saa rauhassa ryypätä. Tähän outoon perheyhteisöön Heini saapuu projekteineen. Menneisyyden kaivaminen ei kuitenkaan pysy tieteellisenä hankkeena, vaan alkaa vähitellen vääntää koko porukan elämän uuteen asentoon.

Sodan muistot ja muistitieto kulkevat tarinassa voimakkaana, mutta Salo ei kirjoita suurta sotaeeposta, vaan kuvaa rajaseudun ihmisiä, jotka joutuvat elämään sen perinnön kanssa, minkä toiset ovat heille jättäneet. Menneisyys nousee esiin paitsi maaperästä myös ihmisten puheesta: katkelmista haastatteluja, vanhoja tarinoita, kirjeitä, arkistojen ääniä. Romaanissa on hetkittäin lähes dokumentaarinen vire, mutta se ei tukahduta fiktiota, vaan antaa sille taustan, jota vasten henkilöt näyttäytyvät haavoittuvina ja ristiriitaisina. Kysymys siitä, kenen historiaa kirjataan ja millä oikeudella, ei jää kaukaiseksi moraaliseksi pohdinnaksi, vaan tuntuu lopulta hyvin henkilökohtaiselta. 

Salon dramaturgian taito näkyy romaanin rakenteessa parhaalla mahdollisella tavalla. Kohtaukset rajavartioaseman pihalla, suolla, leirintäalueen yhteistiloissa tai autossa hillasuota ja hautoja kohti keikkuessa tuntuvat lähes näyttämökuvilta, joissa jokaisella liikkeellä ja sivulauseella on paikkansa. Dialogi on luontevaa ja puhuttua kieltä kunnioittavaa, ihmiset puhuvat toistensa ohi, takeltelevat ja vitsailevat, eivät selitä itseään lukijalle. Pienet irralliset tekstilajit – erätarinan pätkät, haastattelulitteroinnit, thain- ja ukrainankieliset reseptit – tuovat hauskaa vaihtelevuutta ilman, että kokonaisuus hajoaa.

Sävy on riemastuttavan ristiriitainen. Toisella kädellä Salo kirjoittaa raskaista asioista: sodanaikaisista joukkohaudoista, kadonneista ja vaietuista kohtaloista, syyllisyydestä, joka periytyy myös niille, jotka eivät ole itse olleet missään taistelussa. Toisella kädellä hän ripottelee tarinaan kuivaa, vähän vinksahtanutta huumoria, joka syntyy sekä tilanteista että henkilöiden persoonallisista sutkautuksista. Rajaseudun absurdit yksityiskohdat ja arkiset kommellukset tuovat romaaniin keveyttä, joka ei kuitenkaan koskaan paisu irvailuksi. Välillä tunnelmassa on sellaista arktista hysteriaa, joka syntyy, kun väsymys, huoli ja toivo ovat kaikki yhtä aikaa läsnä.

Pidin erityisesti siitä, miten Keräilijät kuvaa ystävyyttä ja yhdessä olemista ilman suuria julistuksia. Ani, Ljudmila ja Heini eivät ole ensisilmäyksellä helppoja ihmisiä, eivät sellaisia, joiden kanssa haluaisi väkisin ahtautua samaan asuntovaunuun tai kuvauskoppiin. Juuri siksi heidän välilleen hitaasti rakentuva luottamus tuntuu uskottavalta ja tärkeältä. Kukaan ei pelastu, kukaan ei muutu täysin toiseksi, mutta jokainen antaa toisilleen hieman enemmän tilaa olla olemassa. Saunassa pestään selät koskettavalla arkisella rakkaudella. Huolenpidon piiriin kuuluu myös Kemppaiskaisa, jonka talossa Ani asuu ja jonka kasvimaasta naiset pitävät tunnollisesti huolta. Heinikin viedään terveyskeskukseen Kemppaiskaisaa tapaamaan. Ljudmila hoitaa Kaisalle papiljotit päähän samalla kun Kaisa kertoo Heinille talonsa ja sukunsa tarinaa vahvalla kainuun murteella.

Luontokuvaus on romaanissa vahvaa. Kainuun metsät, korvet, suot ja rajavyöhykkeen karuus eivät ole pelkkää taustatapettia, vaan kokoavat yhteen sitä, mistä keräilyssä lopulta on kyse: yrityksestä kontrolloida jotain, mikä on pohjimmiltaan hallitsematonta. Luonto ei välitä siitä, mitä ihminen haluaa sieltä löytää – marjoja, karhuja, todisteita vanhoista rikoksista, uutta alkua. Se antaa mitä antaa ja pitää loput itsellään. Korpiluonto osaa myös vaatia ja olla armoton. Sen saa Heinikin tuntea nahoissaan. Onneksi Ljudmilalta löytyy thaimaalaisen marjanpoimijaporukan eli orjatyövoiman kokkina toimineen Sunanin reseptillä tehtyä itikkasalvaa.

Keräilijät on esikoisromaani, mutta sitä ei lukiessa juuri muista. Kieli on tarkkaa ja tiivistä, lauseet asettuvat paikoilleen ilman turhaa kikkailua. On helppo ymmärtää, miksi Keräilijät on nostettu tämän vuoden merkittävimpien kotimaisten romaanien joukkoon. Pienikokoinen kirja kantaa sisällään monenlaista painoa: yksittäisten ihmisten menetyksiä, yhteisön haavoja, koko maan historian kipupisteitä. Silti se ei tunnu raskaalta suorittamiselta, vaan elävältä tarinalta ihmisistä, jotka yrittävät parhaansa niissä olosuhteissa, jotka ovat sattuneet heidän osakseen. Kainuussa syntyneenä ja sen metsiä yhä rakastavana, ihastuin tähän kirjaan, sen hauraanvahvoihin henkilöihin ja sen tragikoomisiin pyörteisiin.

Luin tämän romaanin viimeisenä Finlandia-ehdokkaista. Oikeastaan kaikki ehdokaskirjat edustavat jollain tavalla samaa fiktion kassiteoriaa. Niissä ei kerrota voittajien sankaritarinoita, vaan tavallisen ihmisen arkista taistoa isompien voimien puristuksessa. Marjo Niemen Pienen budjetin sotaelokuva jakaa Keräilijöiden kanssa samankaltaisen syrjäkylämaiseman ja syrjäytyneen ihmisen sielunmaiseman sekä absurdin puolelle nyrjähtävän huumorin. Hanna Weseliuksen Pronominit on kuin itsessään muistitietoa täynnä oleva aikakapseli ja siellähän on peräti kokonainen luku ämpäreistä. Riko Saatsin Yönistujat taas on yksi konkreettinen esimerkki keräilijätarinasta, rajakarjalaisten unohtuneesta kielestä ja kulttuurista, ja jakaa Keräilijöiden kanssa myös vieraskieliset katkelmat kerrontakeinona. Jarkko Volasen Vainovalkeat kertoo valtion vainoamista ja historian tahallisesti unohtamista ihmisistä ja siinäkin lopulta etsitään turvaa ja piiloa luonnon helmasta. Monika Fagerholm seuraa romaanissaan Eristystila / Kapinoivia naisia nuoren naisen kasvua kirjailijaksi 70-luvun kuohuttavassa poliittisessa ilmapiirissä. Voitti näistä teoksista Finlandian mikä tahansa, keräilijätarinoiden ystävä kiittää.

Elli Salo:
Keräilijät
Otava 2025

* Osta kirja Finlandia Kirjasta

Muissa blogeissa:
Annelin lukuvinkit
Kirjahavahduksia
Kirjakaapin kummitus
Kirjavinkit
Kirsin Book Club
Kulttuuri kukoistaa
Savannilla
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Miina Supinen: Kultainen peura

Riko Saatsi: Yönistujat

Hanna Weselius: Pronominit

Monika Fagerholm: Eristystila / Kapinoivia naisia

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva

Satu Laatikainen: Hyvästi itä

Jarkko Volanen: Vainovalkeat

Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa

Soili Pohjalainen: Valuvika

Seuraa Kirjaluotsia

Elli Salo esikoisromaani Finlandia 2025 Kainuu Keräilijät muistitieto rajaseutu tragikomiikka