Mutta ennen kuin Nanettesta tuli konekirjoittajatar, konekirjoittaja, sihteeri, siis assintentti, hän oli kotiapulainen, Leila sanoi. Kitchen maid. Keittiöneiti, onko se sana? Keittiöneito? Se kaikki selvisi hänen päiväkirjoistaan sitä mukaa kun sain sivuja eteeni. Hän oli tullut ihan nuorena töihin Felixille kotiapulaiseksi, mutta jotenkin vaivihkaa hän muuttui taloudenhoitajaksi, taloudenhoitajattareksi, en minä tiedä kummaksi, hän kyllä tietäisi, ja sitten siitä sihteeriksi ja kirjanpitäjäksi. Joksikin yleiseksi välttämättömyydeksi Felixin asianajotoimistoon ja elämään. Nanette ei koskaan puhunut siitä. Siitäkään. Siinä oli jotain. Hän ärsyyntyi kerran aika kovasti, kun kysyin. En minä sitä uteliaisuuttani kysynyt, vaan siksi, että minusta hänen valitsemiensa päiväkirjamerkintöjen väleihin jäi valtavia aukkoja.

Ymmärsin Nanette Kottaraisen ärsyyntymisen. Se, miten omat aukkonsa valitsee, muotoilee ja säilöö, on olennaista. Harva ihminen suostuu luopumaan aukoistaan ilman lähitaistelua, ja tämä tässä on lähitaistelu, ajattelin. Leila, tuo vieras ihminen tuossa, on kutsunut minut kahvilaan täyttääkseen yhden minun tärkeistä aukoistani Nanette Kottaraisella. Mikä temppu, ajattelin, mutta minun oli heti kuitenkin pakko perääntyä. Samalla tavalla kuin Leila ei kysellyt Nanettelta tekstiin jätetyistä aukoista uteliaisuuttaan, hän ei kaatanut Nanettea minun päälleni itsekkyyttään. Ei se ollut mikään temppu, ei tosiaankaan. Leilaa ajoi tarve saattaa asiat oikealle tolalle. Sen minä käsitin. I can relate to that, kuten Leila varmaan sanoisi, ajattelin.

Hanna Weselius: Nimetön : Nanette Kottaraisen muotokuva

Finlandia-palkinnot on jaettu ja olin tuudittautunut tunteeseen, että olen tämän vuoden parhaat kotimaiset romaanit jo lukenut. Sirpa Kähkösen voitto oli ilman muuta ansaittu ja muidenkin ehdokkaiden suhteen olin sujut. Sitten luin Hanna Weseliuksen romaanin Nimetön : Nanette Kottaraisen muotokuva ja kuitenkin onnistuin tuohtumaan. Miten ihmeessä tämä romaani ei ollut ehdokkaiden joukossa! No se juna oli ja meni, mutta ehdottomasti tälle romaanille toivon kaiken mahdollisen näkyvyyden. Ilahduin siis kovasti, kun Weselius löytyi Runeberg-palkintoehdokkaiden joukosta. Nimetön on niin suvereenin hallittu, taidokas ja monitasoinen romaani, ettei se yhdellä lukukerralla tyhjene. Sen nerokas kertojarakenne, vähitellen esiin kuoriutuvat salaisuudet ja kirkkaat ajatukset maailmasta, menneestä ja tästä ajasta pitävät otteessaan. Jokainen luku pitää sisällään jonkun helmen: kiinnostavan mielleyhtymän, osuvan sanavalinnan, pohtimisen arvoisen ajatuksen. Tämä romaani saa ilman sähköistymään lukijan ympärillä.

Romaanin kimmokkeena on ollut Suomen Kuvalehdessä vuonna 2018 julkaistu artikkeli Ovessa lukee Karvonen. Se kertoo viranomaisprosessista, joka seuraa, kun yksinäinen perheetön ihminen kuolee. Weseliusta alkoi askarruttaa kerrostaloasunnoissaan elävät vanhat yksinäiset naiset. Millaisia elämäntarinoita ovien taakse kätkeytyy? Syntyi fiktiivinen Nanette Kottarainen, yhdeksänkymppinen yksineläjä, joka ei ole aikoihin poistunut asunnostaan. Nanette on kirjoittanut ahkerasti päiväkirjoja vuosikymmenten ajan ja nyt hän haluaa koostaa niistä kokonaisuuden. Puhtaaksikirjoittajaksi hän palkkaa nuoren Leilan, joka saa tarkat ohjeet työhönsä. Nanette päättää, mitä tekstiä milloinkin työstetään eikä Leila saa muuttaa tekstissä edes pilkun paikkaa. Eihän Nanette toki malta kirjoittamista lopettaa, joten menneiden päiväkirjamerkintöjen sekaan lomittuu materiaalia nykyhetkestä. Nanette Kottaraisen muotokuva syntyy palasista, joita hän itse haluaa nostaa esiin. Ne eivät noudattele kronologiaa, vaan pomppivat ajasta ja hetkestä toiseen. Lapsuudestaan hän ei kerro mitään eikä hänen oikeaa nimeään saada tietää. Varhaisin muisto on vuodelta 1948, kun hän kahdeksantoistavuotiaana saapuu taloudenhoitajaksi Felix-herran kotiin. Felixin ja tämän tyttären Sofien ympärille hänen oma tarinansa keriytyy.

Kehyskertomuksessa Leila on kahvilassa tapaamassa henkilöä, jolle haluaa jättää puhtaaksikirjoittamansa käsikirjoituspinkan. Nämä osuudet ovat tämän mysteerihenkilön minämuotoista kerrontaa ja reaktioita, kun hän kuuntelee Leilan selostusta Nanette Kottaraisesta. Lukija saa alkuun ihmetellä, mistä on kyse. Kuka on tämä Leila ja kenelle hän puhuu? Weselius rysäyttää lukijan rohkeasti keskelle kaikkea turhia auki selittämättä. On nautinnollista, miten kaikki loksahtaa kohdalleen kirjan edetessä. Romaani on myös taidokkaasti rytmitetty. Tietyt yksityiskohdat ja tapahtumat tulevat vastaan eriaikaisesti Nanetten päiväkirjoissa ja Leilan selostuksessa, tarjoten lisävalaistusta tai uutta näkökulmaa aiheeseen. Rakenteessa on dekkarimaista palapeliä ja potentiaalinen rikoskin, mutta ei tätä teosta voi mihinkään genrekirjallisuuden lajityyppiin sovittaa. Aukkoiset päiväkirjamerkinnät, kesken jäävät lauseet ja hätkähdyttävät aloituslauseet tekevät lukemisesta nautittavan mysteerin.

Taiteen tohtori Weseliuksen tausta valokuvataiteen parista näkyy romaanissa tarkkoina havaintoina ja valokuvamaisina tuokiokuvina. Nanette myös hakeutuu usein taiteen pariin ja uutisvirrassa kiinnittää huomiota erityisesti valokuviin. On hän ottanut kuvia myös itsekin, mutta hänestä itsestään ei ole olemassa kuin yksi kuva, sekin epätarkka. Tässä ajassa Nanettea vetävät puoleensa erilaisiin konflikteihin liittyvät uutiskuvat, joita hänen oma kotiapulaisensa Muhammed auttaa etsimään. Kirjassa kuvaillaan useita viime vuosien uutiskuvia, jotka ovat itsellänikin jääneet lähtemättömästi mieleen, kuten raskaana oleva nainen Mariupolin pommitusten keskellä. Erityisellä pieteetillä Nanette tutkii Goyan maalauksia. Päiväkirjoista käy ilmi, että hän on käynyt niitä katsomassa myös paikan päällä Madridin Prado-museossa. Nyt kun hän on linnoittautunut asuntoonsa, maalauksia on katsottava Goya-kirjasta. Kuvataiteen lisäksi Nanettea puhuttelee jazzmusiikki, erityisesti sellaiset naisikonit kuin Billie Holliday ja Cass Elliott, jotka kompuroivat patriarkaatin alla samoin kuin Nanette ehkä omassa elämässään. Vanhemmiten Nanetteenkin on alkanut tulla särmää ja voimaa päästää oma äänensä kuuluviin. Mutta kaikkea hän ei ole vieläkään valmis päästämään valloilleen. Nimetön on kerrassaan tyylikäs teos, joka piirtää kiehtovan monikerroksisen ja monitulkintaisen muotokuvan yksinäisestä naisesta suljetun oven takana.

Hanna Weselius:
Nimetön : Nanette Kottaraisen muotokuva
WSOY 2023

Muissa blogeissa:
Helmi Kekkonen
Tainan ja Tommin aarrearkku

Sinua voisi myös kiinnostaa

Hanna Weselius: Pronominit

Linn Ullmann: Tyttö, 1983

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa – Väärässä olemisen historia

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto

Hanna Weselius: Sateenkaariportaat

Seuraa Kirjaluotsia

Hanna Weselius ikääntyminen Nanette Kottaraisen muotokuva Nimetön päiväkirja salaisuudet valokuvataide yksinäisyys