Konserttitalon kaikuisassa lämpiössä Egon lämmittelee kumoamalla nopeasti kaksi korkeaa lasillista kuohuviiniä, ja sitten hän pysähtyy havainnoimaan alkoholin ensimmäisiä lempeitä tuuppauksia ruumissaan. Hän näkee peilikuvansa tummasta ikkunalasista ja säikähtää sitä. Kasvot ovat jähmettyneet ja suu on venähtänyt äskeisen älähdyksen ä-äänteen muotoon. Tämä on helsinkiläisille tyypillinen ilme. Alituinen kylmässä säässä liukastelu ja asioiden aggressiivinen tivaaminen toisilta ihmisiltä, olivat he sitten kuvitteellisia tai todellisia, tuottavat sellaista suun muotoa.

Egon korjaa suunsa, kääntyy pois ikkunoista ja lähtee etenemään kohti konserttisalin ovea. Hänen huulensa hakevat oikeaa asentoa ja käväisevät jopa kevyessä kohteliaassa hymyssä, kun hän pujottelee vieraiden vartaloiden välitse tuntien vain lievää vastenmielisyyttä. Konserttiyleisön ruumiinosat, ilmeet ja asusteet piirtyvät Egonin kohottuneeseen tajuntaan merkillisesti viipaleina. Tuossa raidallinen, varmasti kallis solmio, hän havaitsee. Tuossa lohduttoman, peruuttumattoman rypistynyt kaula minun ikäiselläni naisella, en panisi, hän pohtii ja jatkaa tungoksessa kohti vasenta parvea, ja kaulaansa urheasti kantavaan naiseen kohdistetun törkeyden aiheuttama häpeäpaakku solahtaa hänen lävitseen jatkaakseen sitten matkaansa jonkin toisen ihmisen ruumiiseen jostain toisesta syystä.

Hanna Weselius: Sateenkaariportaat

Luin sattumalta peräjälkeen kaksi WSOY:n viime kevään kotimaista romaania, joissa molemmissa päähenkilö on helsinkiläinen yliopistotutkijamies. Tuomi Kariniemen esikoisromaanissa Tulilintu antropologi Pasi huijaa väitöskirjassaan ja kipuilee parisuhteessaan. Hanna Weselius taas kertoo romaanissaan Sateenkaariportaat miehestä nimeltä Egon, joka opettaa mediatutkimusta valtsikassa. Itsekin olen valtsikan kasvatteja ja sosiaalipsykologian pääopintojen ohella opiskellut mm. sosiaaliantropologiaa. Nykyään sosiaali- ja kulttuuriantropologia on yhdistetty oppiaine valtsikassa, mutta Tulilinnun Pasi taisi vielä opiskella kulttuuriantropologiaa humanistisessa tiedekunnassa. Eivät siis ole molemmat varsinaisesti valtiotieteilijäromaaneja, mutta kuvauksia itsensä kanssa hukassa olevista akateemisista miehistä kuitenkin!

Egonilla onkin elämänhallinta aikalailla hukassa, vaikka hän yrittääkin pitää kiinni elämänsä kulisseista. Peili on alkanut näyttää kuvaa uurteisesta ukosta, takana on sarja epäonnistumisia ja edessä epäkiinnostava tulevaisuus. Itsetuntoa ja omaa merkityksellisyyttä kohennellaan jatkuvalla humalatilalla ja hengailemalla veltosti erilaisten tapahtumien laitamilla: mielenosoituksissa, Pride-kulkueissa ja Musiikkitalon konserteissa. Egonin eloa seurataan noin vuoden verran, minä aikana hän vajoaa yhä syvemmälle oman kyynisyytensä hetteikköön.

Ylisuuret luulot omasta viehätysvoimasta yhdistettynä misogynistiseen asenteeseen tekevät Egonista melko epämiellyttävän seuralaisen. Irtoaa naisvihamielisyydestä myös yllättävää huumoria, kun Egon ahdistuu kirjakaupassa miehiä kyttäävistä naisista (Missä kirjahylly, siellä nainen.). Egon ei herätä kovin lämpimiä tunteita edes omassa äidissään, jota hän kuitenkin jostain syystä käy säännöllisesti katsomassa Vuosaaressa. Kotihoidon varassa sänkypotilaana oleva äiti on Karjalan evakko, joka on onnistunut istuttamaan Egoniin pelon hylätyksi tulemisesta. Karjala-aiheiset painajaiset muuttuvat lopulta konkretiaksi, kun Egon romaanin loppupuolella matkustaa Karjalaan poikansa kanssa. Niin, on Egonilla tosiaan myös aikuinen poika, mutta välit ovat kovin etäiset. Mitäs muutakaan.

Tulilinnun Pasin ohella Egonin itseriittoisesta haahuilusta tulee mieleen J. P. Laitisen Lume, jossa yliopistolta potkut saanut filosofi Henry Quale vaelsi Helsingin katuja seuranaan oma sisäinen puheensa. Jotain kömpelön hellyyttävää näissä omaan älyynsä kompastuneissa miehissä on, vaikka he eivät aina näekään omien ideoidensa ulkopuolelle. Monenlaista ilmiötä Egon ehtii kuitenkin ruotia ja arvostella omaan tyyliinsä. On Egonilla myös herkät kohtansa, suhde koiriin on ainakin lämmin. Lopulta Egon on enemmän surullinen hahmo, kuin luotaantyöntävä. Tuntuu, että hänen ongelmansa on kyvyttömyys rakastaa itseään sellaisena kuin hän on ja se tekee myös muiden rakastamisen mahdottomaksi. Egonin pikkumaisuuden ja änkyröinnin takaa voi itse kukin löytää omat haavansa.

Kerronnassa on omat jännät ulottuvuutensa, näkökulma vaihtelee ulkopuolisen kertojan, Egonin itsensä ja Egonin äidin välillä hyvin elastisella tavalla. Nautin erityisesti Egonin ja tämän äidin välisestä nokittelusta. Kaikenlaiset knoppitiedot mitä moninaisimmista asioista lomittuvat kerrontaan ja tekevät lukemisesta kuin värikästä uutisvirtaa. Värikkäät ovat myös Malminkartanon jätemäen portaat, ennen kuin anarkistit maalaavat ne yhä uudelleen mustavalkoisiksi. Tämä ilmiö vetää Egonia puoleensa ja siitä saa romaani myös nimensä.

Kirjan erilaiset Helsinki-aiheiset tietoiskut auttoivat orientoitumaan syksyyn kaupungissa, josta olen kesän aikana paennut saaristoon ja romaanien välityksellä lähinnä 1900-luvun Englantiin. Romaani muuten päättyy upeaan tuokiokuvaan syksyn ensimmäisestä koulupäivästä. Ajoitus kirjan lukemiseen oli siis täydellinen. Hanna Weseliuksen esikoisromaani Alma! sai vuonna 2016 Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja Tulenkantaja-palkinnon. Minulta tämä kovasti kehuttu teos on vielä lukematta, mutta tämän toisinkoisen kerronta vakuutti siinä määrin, että varmasti tartun pian Almaankin.

Hanna Weselius:
Sateenkaariportaat
WSOY 2021
Arvostelukappale

Muissa blogeissa:
Anun ihmeelliset matkat
Donna mobilen kirjat
Kirja vieköön!
Kirsin Book Club
Kulttuuri kukoistaa
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Hanna Weselius: Nimetön : Nanette Kottaraisen muotokuva

Tuomi Kariniemi: Tulilintu

Nina Gimishanova: Tatko

J. P. Laitinen: Lume

Mikko Rimminen: Jos se näyttää siltä

Hassan Blasim: Allah99

Seuraa Kirjaluotsia

äidit elämänhallinta Hanna Weselius Helsinki ikääntyminen Sateenkaariportaat yliopisto