menu Menu
Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto
Kotimainen kaunokirjallisuus, Otava, Suomi, Viikilä Jukka 22/09/2021 2 kommenttia
Deborah Levy: Elämisen hinta Edellinen Taylor Jenkins Reid: Daisy Jones & The Six Seuraava

Minua kiinnostaa mistä kohdasta kirjoittaja aloittaa teoksensa.
Tiedän että tarinan tasolla Taivaallinen vastaanotto kertoo Jan Holmin sydänleikkauksesta. Se lukee lievetekstissäkin: ”Kirjailija joutuu punnitsemaan elämänsä arvoja ennen suurta leikkausta ja sen jälkeen.” Kirja ei noudata tapahtumien kronologiaa, mutta tunteiden kronologiaa se noudattaa. Tämä tarkoittaa sitä, että kirjassa on sijoitettu leikkauksen aiheuttamat tunteet dramaturgisesti merkitykselliseen järjestykseen niin, että fyysisen maailman ajallinen järjestys on toissijainen. Kirja alkaa kun päähenkilö herää teho-osastolla. Siitä tapahtumat hyppivät milloin eteen milloin taakse, mutta tunne kulkee suoraviivaisemmin kohti ymmärtämistä. Lukijan on vaikea sanoa tarkasti minkä.
PAAVO

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto

Samoissa fiiliksissä olen kuin Paavo yllä. Jukka Viikilän romaani Taivaallinen vastaanotto etenee kyllä kohti jonkin ymmärtämistä, mutta en osaa sanoa tarkalleen minkä. Tästä romaanista kirjoittaminen tuntuu väkisinkin falskilta, sillä Viikilä on tässä autofiktion lainalaisuuksia keikuttelevassa romaanissa jo tavallaan sanonut kaiken mitä siitä on sanottavissa ja niin monella eri äänellä. Mahtuuko oma ääneni enää joukkoon? Romaanissa Jukka Viikilän alter ego, Engel-kirjastaan palkittu Jan Holm, on toipumassa vaativasta sydänleikkauksesta ja on juuri julkaissut romaanin nimeltä Taivaallinen vastaanotto. Tuosta romaanista on kirjassa joitakin epäkronologisessa järjestyksessä olevia pätkiä, mutta pääosassa ovat kirjan lukijoiden mietteet, joita kyseinen opus on heissä kirvoittanut. Romaani koostuu siis romaanikatkelmista, muistiinpanoista, lukijapalautteesta, sitaateista, tajunnanvirrasta, päiväkirjamerkinnöistä, kirjallisuusarvioista. Houkutus on suuri poimia arvioni suoraan kirjasta lainauksina. Voin esimerkiksi helposti yhtyä tähän Seljan ajatukseen.

En harmistu siitä, että välillä olen vähän heitteillä tämän kirjan kanssa. Toiset romaanit eivät vain ehdi huolehtia lukijastaan. Niillä on liiaksi työtä omissa asioissaan.
SELJA

Vähän heitteillä tunsin tosiaan olevani lukiessani tätä sekalaisten sitaattien sillisalaattia, jossa ei ollut selkeää alkua, keskikohtaa tai loppua. Mutta eipä tuo haitannut. Romaanin alaotsikko Himmeli kuvaa kokemusta hyvin. Himmeli, mutta miksei yhtä hyvin rukousnauha, miettii kirjassa Sue. Ääneen pääsevät kymmenet henkilöt, joilla on kaikilla omat mielipiteensä Jan Holmin kirjasta, sen teemoista, rakenteesta, kerronnasta – tai elämästä yleensä. Viikilä tuo tällä ratkaisulla briljantisti esiin sen, miten paljon lukijan oma kokemusmaailma vaikuttaa kirjan tulkintaan ja vastaanottoon, eiväthän he ole edes yhtä mieltä siitä mistä koko kirja kertoo. Jonkun mielestä se kertoo leikkauksesta toipumisesta ja kuolemanpelon voittamisesta, toiselle on tärkeää kertojan suhde kirurgiveljeensä, kolmannen mielestä keskeistä on Holmin suhde vaimoonsa ja lapseensa, neljännen huomion on kaapannut kirjailijan salasuhde kuuluisaan näyttelijään. Himmelissä heiluu monia kiiltäviä asioita ja jokainen voi kiinnittää huomionsa haluamaansa. Ehkä on myös mahdollista nähdä himmelin läpi. Minua puhuttelee ajatus, että autofiktio on kirjoittajalleen puskemista häpeän läpi ja lukijalle mahdollisuus peilata omaa kamppailuaan häpeän kanssa.

Pidän siitä, että voin avata kirjan mistä kohtaa vaan ja löydän jotain briljanttia, osuvaa, puhuttelevaa, hauskaa tai koskettavaa. Hymähtelen tietysti kohdille, joissa viitataan kirjablogeihin ja kirjallisuusarvioihin – ja niihin ärsyttäviin lukijoihin, jotka vain yrittävät käräyttää kirjailijaa asiavirheistä: Salkoruusussa ei muuten ole piikkejä huom. ANNE. Tietyt henkilöt nousevat kirjassa paremmin esiin kuin toiset. Esimerkiksi Uber-taksia ajavaan leskimies Raunoon palataan usein. Rauno ottaa taksinsa kyytiin väsyneen miehen, joka pyytää vaan saada nukkua takapenkillä kun Rauno ajelee ympäri Helsinkiä. Nukkuvaa asiakasta kyyditessään Rauno lukee Taivaallista vastaanottoa ja pohtii sen herättämiä tuntemuksia. Raunon ohella tietynlaista jatkumoa edustavat ystäväkolmikko Minttu, Linnea ja Mirva, jotka ovat tutustuneet Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakurssilla, jossa Jan Holm (ja Jukka Viikilä) on opettanut. Naisia yhdistää pakkomielteinen tarve tulla kirjailijoiksi ja kateutta toisen menestyksestä on mahdotonta piilottaa puolivillaisten onnittelujen taakse. Ääneen pääsee erityisesti Minttu, joka suorastaan vihaa kustannussopimuksen saanutta Linneaa ja kadehtii jopa suljetulle osastolle joutunutta Mirvaa, jolla tuntuu luovuus sentään virtaavan. Minttu kirjoittaa kriittisen tehtäviä amfetamiinin voimin Café Ekbergin hyvissä kirjoitusviboissa ja stalkkaa Jan Holmia kaupungilla. Oli pakko kysyä Kriittisessä opiskelevalta ystävältäni, onko siellä opiskelu todella noin intensiivistä. Kuulemma on 🤣

Jukka Viikilä:
Taivaallinen vastaanotto
Otava 2021
Kirjastolaina

Muissa blogeissa:
Kirjavinkit
Kirjareppu
Kirsin Book Club

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

autofiktio häpeä Jukka Viikilä kirjoittaminen moniäänisyys sairaus Taivaallinen vastaanotto yksinäisyys


Edellinen Seuraava

Vastaa

  1. En varauksetta ihastunut Viikilän Finlandia-voittajaan, mutta tämä on alkanut kovasti kiinnostaa. Tuo sirpaleisuus tuo mieleeni tällä hetkellä kesken olevan Marisha Rasi-Koskisen RECin, josta tykkään kovasti.

    1. REC on upea romaani. Jos sen kaltainen kokeellinen kerronta kiinnostaa, kannattaa tutustua tähänkin. Viikilän kirja on kyllä hyvin erilainen, mutta samaakin on. Ainakin juuri tuo, että molemmissa kokonaiskuva hahmottuu (tai jää hahmottumatta) erilaisten sirpaleisten kuvakulmien kautta. Mitähän tuollakin yritin sanoa.. 🤣

keyboard_arrow_up