Tässä tarinassa on sokea kohta, joka on myös koko tarinan lähtökohta: Barthesin lounas Mitterandin luona. Se on se merkittävä kohtaus, jota ei näytetä. Mutta se tapahtui kyllä… Jacques Bayard ja Simon Herzog eivät koskaan saa tietää, eivät koskaan kuule, mitä sinä päivänä tapahtui, mitä silloin sanottiin. Hyvä jos saavat nähdä vieraslistan. Mutta minä, minä ehkä saan… Kaikessa on loppujen lopuksi kyse metodista, ja tiedän kyllä, mitä pitää tehdä: kuulustella todistajia, tarkistaa tiedot, karsia pois hatarat todistajanlausunnot, verrata kyseenalaisia muistikuvia historiallisiin faktoihin. Ja sitten, tarvittaessa… Kyllä te tiedätte. Tuota päivää pitää vielä tutkailla. Tuo helmikuun 25. päivä 1980 ei ole vielä sanonut sanottavaansa. Romaanin hyvä puoli: koskaan ei ole liian myöhäistä.

Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija haastoi mukaan Marrasjännitys-viikkoon ja totesin, että olen viime aikoina lukenut ainaostaan kaksi jännitysgenreen sopivaa kirjaa, Dan Brownin uutuuden Alku sekä Laurent Binet’n Kuka murhasi Roland Barthesin?. Kuka murhasi Roland Barthesin? ei olekaan ihan tavallinen jännityskirja, sillä se käsittelee kielifilosofiaa ja erityisesti semiotiikkaa, merkkioppia. Älykködekkariksi sitä voisi kutsua, kirjailija itse käytti toukokuisessa Helsinki Lit -tapahtumassa kuvausta satiirinen dekkari. Kirjan alkuperäinen nimi on Kielen seitsemäs funktio ja tätä nimeä on mukailtu kaikissa muissa käännöksissä paitsi suomenkielisessä. Ehkäpä Suomessa markkinointi on halunnut kiinnittää kirjan vahvemmin osaksi dekkarigenreä, tuo alkuperäinen kun kuulostaa enemmän tietokirjalta. Paljon tietoa kirjasta löytyykin ja Binet äityy välillä hyvinkin opettavaiseksi. Tiedon vastapainona on kuitenkin runsaasti vauhdikkaita käänteitä, hengästyttävää toimintaa ja tiukkoja tilanteita. Ja huumoria.

On 25. helmikuuta vuonna 1980. Kuuluisa ranskalainen kirjallisuudentutkija Roland Barthes on palaamassa yliopistolle oltuaan lounaalla Ranskan sosialistipuolueen presidenttiehdokkaan François Mitterandin kanssa, kun hän jää pakettiauton alle ja kuolee myöhemmin sairaalassa. Tämä on fakta. Binet on ottanut lähtökohdakseen tämän onnettomuuden ja pohtii, mitä jos kyseessä ei ollutkaan onnettomuus, vaan murha. Binet’n mielikuvituksessa Barthesilla oli hallussaan dokumentti, joka sisälsi paljastuksen kielen seitsemännestä funktiosta. Joka sen saisi haltuunsa, pystyisi vakuuttamaan kenet tahansa mistä hyvänsä. Täydellisen retoriikan taitaja saisi siis määrättömästi valtaa. Se jos mikä on motiivi murhaan.

Murhaa selvittämään ja kadonnutta asiakirjaa jäljittämään saapuu komisario Jacques Bayard (vertaa Jack Bauer), joka ottaa puolipakolla assistentikseen yliopisto-opettaja Simon Herzogin (vertaa Sherlock Holmes). Herzogia tarvitaan tulkkaamaan soppaan sotkeutuneiden semiootikkojen filosofisia ajatuskiemuroita. Salaisen dokumentin perässä ja samalla potentiaalisina murhaajina vilahtelee valtava määrä Barthesin kateellisia kollegoita, presidenttiehdokkaita ja muita poliitikkoja sekä joukko kansainvälisiä vakoojia. Herzogin hoksottimia tarvitaan myös tulkitsemaan vihjeitä ja johtolankoja. Hänen avullaan Bayard pääsee myös perille salaperäisestä Logos-klubista (vertaa Fight Club), jossa rohkeat retoriikan taitajat ottavat yhteen väittelyissä, joissa häviäjä menettää sormensa tai korkeammalla tasolla jopa jonkun vielä tärkeämmän elimensä.

Binet harrastaa kirjassaan aikamoista nimidroppailua. Romaanihenkilöiksi ovat päätyneet Roland Barthesin lisäksi mm. sellaiset älyköt kuin Michel Foucault, Umberto Eco, Julia Kristeva, Philippe Sollers, Jacques Derrida, Louis Althusser, Paul de Man, Bernard-Henri Lévy, Hélène Cixous ja Judith Butler. Kaikki eivät ole olleet pelkästään riemuissaan cameorooleistaan. Binet kertoi Helsinki Litissä, että varsinkin pariskunta Kristeva & Sollers otti koko lailla nokkiinsa heille varatuista ikävistä rooleista. Avaraa katsetta ja huumorintajua näiltä henkilöiltä vaaditaankin, meno äityy hetkittäin sen verran räävittömäksi. Henkilöiden matkassa sekoillaan illallisilla, homosaunoissa, SM-klubeilla, hautausmailla ja yliopisto-opiskelijoiden huumehöyryisissä juhlissa.

Binet leikittelee riemastuttavalla taituruudella filosofian ja semiotiikan mutta myös toiminta- ja jännitysgenren kanssa. Eniten kirjasta saisi irti, jos tuntisi paremmin semiootikkojen ajatuksia tai ranskalaista politiikkaa 80-luvulla. Mutta vaikka paljon jäi varmasti oivaltamatta, tästä cocktailista nautti kyllä yllättävän paljon. Tämä bondimaisiakin piirteitä omaava cocktail oli kyllä sekä shaken and stirred. Nerokkaimmillaan Binet on rikkoessaan kalvon päähenkilön ja romaanikirjailijan välillä viitaten Barthesin kuuluisaan esseeseen Tekijän kuolema (1968). Menon karatessa lopullisesti käsistä Simon Herzog alkaa epäillä olevansa romaanin henkilö ja päättää päihittää kirjailijan tämän aloittamassa retorisessa pelissä.

Binet on tehnyt kirjaansa varten valtavasti taustatyötä lukien näiden ajattelijoiden julkaisuja, artikkeleita ja haastatteluja. Oikeiden henkilöiden lisäksi Binet on ottanut käsittelyyn vuonna 1980 sattuneita todellisia tapahtumia ja tehnyt niistä oman keitoksensa. Niinpä esimerkiksi Umberto Eco sijoitetaan keskelle Bolognan rautatieaseman räjähdystä ja bulgarialaistaustainen Julia Kristeva yhdistetään bulgarialaisagenttien aseena toimiviin myrkytettyihin sateenvarjoihin. Kuten Binet toteaa kirjassaan, ranskalaisen teorian edustajat eivät kotimaassaan nauti niin suurta suosiota kuin muualla. Yhdysvalloissa ja jopa Suomessa monet heistä kuuluvat vakiolukemistoon yliopistoissa. Minäkin olen mm. Foucault’ni lukenut opiskellessani sosiaalipsykologiaa Helsingin yliopistossa. Tämän kirjan jälkeen miehen teokset saavat kyllä aivan uusia jännittäviä merkityksiä, niin, merkityksiä tosiaan.

Binet ei päästä lukijaa helpolla, mutta ei tämä vaikealukuinenkaan kirja ole. Juonenkäänteitä ja toimintaa on hengästyttävän paljon ja tarina pitää otteessaan. Luin suurimman osan kirjasta junassa kotimatkalla Kolarista Helsinkiin ja monessa kohtaa teki mieli lukea pätkiä ääneen tai selittää jotain oivallusta miehelleni. Koska poikakin oli samassa hytissä, railakkaimmille jutuille hihittelin ihan yksinään. Näköjään kielifilosofiasta on mahdollista kirjoittaa vetäviä kirjoja.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 50 – Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Alunperin kirjaa suositteli kesäpaikkakuntani Inkoon kirjasto, jonka suositushyllyssä kirja oli esillä. Kun yritin lainata kirjan, kävi ilmi, että se oli varattu enkä saanutkaan sitä mukaani. Lopulta sain kirjan pitkän jonotuksen päätteeksi Helmet-kirjastosta. Kirja on siis ollut ilmeisen suosittu.

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin?
La septième fonction du langage (2015)
suom. Lotta Toivanen
Gummerus 2017
Kirjastolaina

Muissa blogeissa:
Jorma Melleri
Kirjallisia
Kirjapolkuni
Kirjavarkaan tunnustuksia
Kirsin Book Club
Reader, why did I marry him?
Rinkka ja nojatuoli
Rivien välistä
Sabinan knalli

Tietoa kirjoittajasta

Kirjaluotsi on valmentaja ja viestijä, joka hengittää kirjallisuutta ja uskoo kaikenlaisten kirjojen ja tarinoiden elämänlaatua parantavaan voimaan. Kirjaluotsi kuvaa omia kokemuksiaan mieltä avartaneista tarinoista.

2 Kommenttia

  1. Tuijata says:

    05/11/17 @ 14:55 

    Siinä se, marrasjännitysjuttusi! Kiinnostuneena luin sen, sillä kesällä jätin kirjan kesken. Sellainen ei minulta kivuitta onnistu, mutta tuntui, että kiinalaisen Koodinmurtajan jälkeen ei ollut sitkeyttä sukeltaa filosofis-semiottiseen jännityskudelmaan. Mutta kiva siitä on lukea!

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      05/11/17 @ 17:03 

      Tämä tosiaan vaatii vähän enemmän sitkeyttä kuin keskivertodekkarit yleensä. Vaivan väärti kuitenkin.
      Huomasithan myös toisen marrasjännitysjuttuni, Dan Brownin? Olinkin ahkerampi kuin uskoinkaan 🙂

      Vastaa

Jätä vastaus.