Kamarissa pudotin suitsutuspihkan hiilille ja odotin, että se alkoi savuta.
Aloin kuadimah.
Kuljetin kauhaa Tatjanan yllä edestakaisin. Suitsutin häntä perusteellisesti ja lauloin Esterin kanssa taas kolmipyhäveisua. Sängyn ylle tuli hyvä tuoksu niin kuin kirkossa.
Kun olin suitsuttanut, vein kauhan tupaan ja laskin sen hellan päälle. Tuoksu sai levitä tupaankin.
Palasin Tatjanan sängylle.
Laskeuduin polvilleni ja painoin pääni mummun päätä vasten. Halusin taas itkeä. Halusin hyvästellä anoppini niin että hän olisi voinut kuulla hyvästijättöni. Vainaja kuuli vain hänelle itkien kerrotut asiat. Toivoin Tatjanan tuntevan päittemme kautta edes sen, miten paljon hän oli eläessään minulle merkinnyt. Mummu oli auttanut minua niin monissa asioissa, että hän tuntui toiselta äidiltä.
Esteri työntyi kainalooni ja nojasi päänsä rintaani vasten.
Siinä kyhjötimme kasassa kuin naiset Tatjanan ikonissa.
Kohta mieleeni nousivat syötävät, jotka piti saada tehtyä ennen kuin yönistujat illalla tulisivat. Yritin nousta, mutten hennonut siirtää Esteriä, joka puristi minua molemmin käsin lujasti, jos koetin liikkua.

– Riko Saatsi: Yönistujat

Riko Saatsin Finlandia-ehdokasromaani Yönistujat on tiivis ja kirkkaasti rajattu evakkokuvaus, joka jättää kokoaan suuremman jäljen. Romaanin varsinaiset tapahtumat ajoittuvat parin vuorokauden sisälle, mutta ajan kerrokset ulottuvat kauas historiaan ja Laatokan taakse. Kun rajakarjalainen Tatjana-mummu on kuolemassa, alkaa herkkä Lasari-poika nähdä näkyjä – välähdyksiä jostain, mitä aikuiset eivät osaa sanoittaa. Kun mummu siirtyy tuonilmaisiin, äiti Nasti ryhtyy järjestämään ruumiinvalvojaisia 1950-luvun Pohjois-Karjalassa. Ruumis on pestävä ja puettava, arkku on rakennettava, vieraat kutsuttava, ruokaa laitettava, tavattoman paljon on tehtävä “niin kuin pitää”, jotta vainaja saadaan saatettua matkalleen. Mutta samalla perhe on vasta opetellut uutta elämää paikkakunnalla, jossa heidän kielensä ja tapansa herättävät epäluuloa.

Saatsi käyttää romaaninsa rakenteessa kauniin yksinkertaista mutta tehokasta ratkaisua: kertomus kulkee pääosin suomeksi, mutta joukossa on karjalankielisiä jaksoja, jotka pakottavat lukijan aivan konkreettisesti kielirajan väärälle puolelle. Kaikkia sanoja ei ymmärrä, eikä ole tarkoituskaan. Karjalan kieli näkyy ja kuuluu, mutta jää osittain tavoittamattomaksi – aivan kuten Nasti ja hänen perheensä yrittävät sopeutua suomenkieliseen enemmistöön jättäen oman kielensä taustalle.

Evakkous ei tässä kirjassa ole pelkkää maisemanvaihdosta, vaan identiteetin hitaasti etenevää purkua ja kokoamista. Perhe on ensin majoitettuna Pohjanmaalle ja myöhemmin asutettuna Nurmekseen, keskelle luterilaista ja suomenkielistä yhteisöä, jossa karjalankieliset ortodoksit ovat “toisenlaisia” – eivät ihan vieraita, mutta eivät oikein omiakaan. Syrjintä näkyy pienissä huomautuksissa, katseissa, ryssittelyssä, siinä miten opettaja mitätöi lasten äidinkielen “saastuneena murteena”.

Kirjan sydän on Nasti, äiti joka yrittää tehdä oikeita valintoja maailmassa, jossa oikeaa vastausta ei ole. Yhdellä kädellä hän pitää kiinni anopin opettamista tavoista: kuolemaa ei peitetä, vaan vainajaa valvotaan, hänelle puhutaan ja häntä saatetaan. Toisella kädellä hän suomentaa nimiä, karsii kielestä karjalan, piilottaa ortodoksisuuden, jotta lapset saisivat koulussa olla “vain suomalaisia”. Päätökset tuntuvat joka kerta vähän pistoksena – ei vain lukijassa, vaan Nastissa itsessään, joka huomaa etääntyvänsä omista juuristaan samalla kun yrittää suojella seuraavaa sukupolvea.

Nastin mies Feodor ei ymmärrä vaimonsa hinkua piilottaa oma kieli ja kulttuuri, mitä muutakaan omaa heillä enää on. Nasti (Anastasia) kutsuu itseään Anniksi ja toivoisi Feodorin esittäytyvän kylillä Heikkinä. Perheen lapset ovat saaneet suomalaiset nimet, paitsi kuopus Lasari. Kun Nasti valehtelee saattovieraille anoppinsa nimen, se on jo liikaa Feodorille. Nimiin kilpistyy tässä romaanissa valtavasti sanottua ja sanomatonta.

Nuori Lasari on herkimmässä kohdassa, kahden todellisuuden rajamailla. Hänen näkyjensä ja mielikuvituksensa kautta Saatsi liu’uttaa tarinaan myös pienen määrän mystiikkaa: kuolleet eivät ole tyystin poissa, vaan liikkuvat talossa, kurkistavat nurkan takaa, istuvat yönistujien joukossa. Ruumiinvalvojaiset eivät ole pelkkä sururituaali, vaan myös paikka, jossa yhteisön kerrostumat, häpeä ja vaikeneminen tulevat näkyväksi. Pienessä tuvassa istuvat yhtä aikaa elävät ja kuolleet, karjalaiset ja paikalliset, lapset ja aikuiset, ja kaikilla on oma versionsa siitä, mitä on tapahtunut ja mitä olisi pitänyt tapahtua.

Saatsin teatteritausta näkyy tekstissä: romaani on kompakti, napakasti rajattu ja rytmitetty kuin hyvin rakennettu näytelmä. Kohtauksissa on selkeät sisääntulot ja poistumiset, dialogi on pelkistettyä ja hiljaisuuksissa tapahtuu paljon. Välillä tuntuu, että lukija istuu itsekin penkillä yönistujien joukossa, seuraamassa, miten lauseet katkeavat kesken, kun jokin liian kipeä asia meinaa lipsahtaa ilmoille. Jännitteitä nostaa paikallisen lestadiolaisemännän piipahtaminen ruumiinvalvojaisissa. Etenkin Nastiaa hermostuttaa, miltä ruumiinvalvojaisperinne vaikuttaa ulkopuolisen silmin. Tapana on, että kaikki valvojaisiin osallistuvat pyytävät ääneen anteeksiantoa vainajalta. Vainajaa myös kosketellaan ja silitellään. Lasari on etsinyt paikkansa laverilla makaavan mummun alta. Siinä hän saa olla vielä lähellä mummua.

Evakkokirjoja on viime vuosina ilmestynyt runsaasti, mutta Yönistujat löytää niistä oman paikkansa keskittymällä erityisesti kieleen, tapoihin ja rituaaleihin. Siinä missä monet romaanit seuraavat vuosikymmenten mittaisia kaaria, Saatsi näyttää, miten paljon historiaa mahtuu siihen, miten ihminen istuu jakkaralla vainajan pääpuolessa. On tasapainoiltava siinä, mistä voi luopua ja mitä omaksua tilalle, jotta voi sopeutua menettämättä koko identiteettiään. Samalla kirja kytkee menneisyyden tähän päivään: se pakottaa huomaamaan, miten tutulta evakkoperheen kohtelu kuulostaa, kun ajattelee nykyisiä pakolaisia ja maahanmuuttajia, joiden kieli ja tapa uskoa leimataan oudoksi tai epäilyttäväksi.

Lukukokemuksena Yönistujat on samaan aikaan helppo ja haastava. Koska olen tottunut lukemaan vierailla kielillä, enkä aina silloinkaan ymmärrä joka sanaa, minua ei häirinnyt lukea myös karjalankielisiä osuuksia. Niitä oli itse asiassa kiehtovaa lukea. Kun sanat eivät avaudu, ne alkavat tuntua, soida ja hengittää – ja juuri siinä on romaanin voima. Jokaisen karjalankielisen osuuden viimeinen kappale on suomeksi seuraavan luvun alussa, joten ainakin niistä kohdista pääsi tarkistamaan kuinka hyvin tuli ymmärrettyä. Yönistujat on pieni, tiheä ja pitkään mielessä viipyvä romaani. Sen kannet suljettuaan voi istua oman yönsä miettien, miten moninainen Suomi ja suomalaisuus on historian saatossa ollut ja miten voisimme nyt ja tulevaisuudessa vaalia tuota rikkautta paremmin.

Riko Saatsi:
Yönistujat
Gummerus 2025

Muissa blogeissa:
Annelin lukuvinkit
Kirjavinkit
Lumiomena
Tainan ja Tommin aarrearkku
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Miina Supinen: Kultainen peura

Elli Salo: Keräilijät

Hanna Weselius: Pronominit

Monika Fagerholm: Eristystila / Kapinoivia naisia

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva

Jarkko Volanen: Vainovalkeat

Matti Pulkkinen: Ja pesäpuu itki | Klassikkohaaste 18

Merja Mäki: Ennen lintuja

JP Koskinen: Tulisiipi

Seuraa Kirjaluotsia

evakkoromaani Finlandia 2025 identiteetti karjalan kieli kuoleman rituaalit ortodoksisuus Riko Saatsi ruumiinvalvojaiset suomalaisuus Yönistujat