Tässä Alicen on pidettävä tauko. Takaisin huoneeseen sienen alle, takaisin nukketaloon, hän sulkee taas muistikirjan, työntää sen sivuun. Menee ikkunaan. Sankkaa pimeää. Hiljaista. On myöhä, hyvin myöhä, hän riisuutuu, sammuttaa valon, kömpii peiton alle. Pitäisi nukkua. Ei pysty. Täysin hereillä. Sujauttaa päälleen taas t-paidan, sytyttää kirjoituspöydän lampun. Työntää kaiken kirjoituspöydältä sivuun, koulukirjat, vihkot ja kaiken sekalaisen (”give it a place and a name”, sanoi Veronica Seger kirjoittamisesta, anna oma paikka ja nimi ajallesi, yöllesi, päivällesi –).
Hän ottaa esiin oman kirjoitusvihkonsa. Sen uuden hienon ja kalliin, johon hän oli odottanut alkavansa kirjoittaa – ottavansa sen käyttöön. Hän avaa ensimmäisen tyhjän sivun ja raapustaa etulehdelle otsikoksi: Alicen työkirja. Romaani.
Give it a place and a name. Aloita tästä. Hän aloittaa tästä.
Työkirjaan tulee karttumaan materiaalia.
Siitä hän aloittaa rakentamisen.
Ja kaipuu. Honeckerin vankka käsi hänen olkapäällään, eräänä päivänä kirjastossa kauan sitten, ”ne saivat hänet sitten viimein” (Ulrike M:n). Se on hirveää ja se on kamalaa, ja silti pohjimmaisena myös: Kaipuu. Minä kaipaan kaipaan kaipaan – kirjoittaa, tämän kaipuun joka on kuin hänessä olevaa koodikieltä, energiaa jota ei voi välittää mitenkään muuten – kaipuu, hän kirjoittaa nyt, hänen täytyy päästä sinne –

– Monika Fagerholm: Eristystila / Kapinoivia naisia

Monika Fagerholm kirjoittaa kuin kieli olisi virta, joka vuoroin kannattelee ja vuoroin vetää mukanaan. Hänen proosansa on rytmiä ja toistoa, oivalluksen hetkiä ja harhailua. Finlandia-ehdokkaana oleva Eristystila / Kapinoivia naisia on hänen kirjailijanäänensä tunnistettavin ilmentymä pitkään aikaan – ja samalla teos, joka ei päästä lukijaansa helpolla.

Eristystila / Kapinoivia naisia kuvaa vajaan vuoden mittaista jaksoa päähenkilö Alicen elämässä. On vuosi 1976. Kahdeksantoistavuotias Alice kohtaa kirjastossa Honeckerin ja Timothyn, vain muutama päivä Ulrike Meinhofin itsemurhan jälkeen. Kohtaamisesta syttyy kipinä, joka muuttaa suunnan. Kesän lopussa Alice jättää lapsuudenkotinsa ja muuttaa isänsä Maxin luo esikaupunkilähiöön – uuteen perheeseen, johon kuuluvat isän vaimo Siri sekä kaksi velipuolta, Michael ja Prinssi. Muutto merkitsee paitsi maiseman myös yhteiskuntaluokan vaihtumista. Fagerholm seuraa, miten tämä siirtymä rikkoo ja rakentaa Alicea yhtä aikaa.

Romaani on Fagerholmille tyypillinen kasvukertomus, jossa nuori nainen hapuilee omaa paikkaansa maailmassa. Se on tarina aikuiseksi tulemisen ristiriidoista: perhesuhteiden jännitteistä ja uudenlaisen vapauden houkutuksesta. Kun lapsuuden ympäristö vaihtuu isän perheen kulttuuripiiriin, alkaa myös sisäinen murros – matka, joka vie kohti kirjoittamista, ajattelua ja kapinaa. Tässä kirjassa kasvu ei ole lempeää, vaan täynnä vastavoimia. Se on tarina itsensä määrittelystä, omien rajojen etsimisestä ja niiden rikkomisesta. Rikki menee myös perhe. Kirjoittamisesta tulee Alicen tapa vastata maailman epäoikeudenmukaisuuteen, sen rakenteelliseen väkivaltaan ja hiljaisuuteen.

Teosta voi lukea kehitysromaanina, mutta Fagerholm ei kerro kasvamista suoraviivaisesti. Hän hajottaa aikajanan ja kietoo menneen, nykyisen ja tulevan yhdeksi jatkuvaksi liikkeeksi. Kertomus aaltoilee edestakaisin, ennakoi tulevaa ja palaa taaksepäin. Tapahtumat eivät koskaan tule yllätyksenä – ne on jo kerrottu, mutta ei vielä koettu. Tämä kerronnan etumatka on yhtä aikaa kiehtova ja turhauttava. Koin romaanin äärellä ristiriitaisia tunteita. Se veti puoleensa ja työnsi pois. Ajatusvirtamainen, toisteinen rytmi tuntui välillä raskaalta, mutta parhaimmillaan teksti hengitti vapaasti ja kantoi mukanaan.

Fagerholm kirjoittaa naisista, jotka eivät taivu: Siri, joka luki Lessingiä ja Plathia jo ennen kuin se oli muodikasta, Alice, joka etsii omaa ääntään kirjoittamalla, ja taustalla kaikuna Ulrike Meinhof, jonka kohtalo piirtää varjonsa aikakauden ylle. 1970-luvun poliittinen kuohunta toimii heijastuspintana yksityiselle kamppailulle: kysymykselle siitä, millä tavalla nainen voi olla vapaa, jos kieli ja valta kuuluvat muille.

Eristystila / Kapinoivia naisia on ensimmäinen osa trilogiasta, jossa seurataan Alicen elämää kirjailijana. Fagerholm on aiemminkin kirjoittanut tytöistä, jotka leikkivät, kuvittelevat ja kapinoivat: Rosasta ja Bellasta, Divasta, Sandrasta ja Dorisista. Mutta nyt leikki on vakavampaa, aikuisempaa, täynnä tietoista vastarintaa. Romaanin sydän on kapina: kirjoittava nainen keskellä väkivaltaista maailmaa, etsimässä paikkaansa.

Fagerholm ei tarjoa lukijalle helppoja vastauksia. Hänen proosansa on rytmiä ja vastavirtaa, se edellyttää antautumista. Mutta kun sen tahtiin pääsee, kerronnan hypyt ja toistot alkavat resonoida. Lukeminen oli minulle vuoristorataa. En aina nauttinut jokaisesta mutkasta, mutta en halunnut jäädä kyydistä poiskaan. Ehkä juuri se tekee tästä kirjasta niin fagerholmilaisen: se ei päästä helpolla, mutta se jää mieleen elävänä ja täynnä sähköä. Kiinnostavaa nähdä, mihin suuntaan trilogia tästä etenee.

Monika Fagerholm:
Eristystila / Kapinoivia naisia
Döda trakten/Kvinnor i revolt,
suom. Hannimari Heino
Teos 2025

Sinua voisi myös kiinnostaa

Elli Salo: Keräilijät

Riko Saatsi: Yönistujat

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva

Jarkko Volanen: Vainovalkeat

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?

Eveliina Talvitie: Kovakuorinen

Sabine Forsblom: Betinka

Seuraa Kirjaluotsia

1970-luku Eristystila / Kapinallisia naisia feministinen romaani Finlandia 2025 kehitysromaani kirjoittaminen Monika Fagerholm perhe