Prosessi johon sisältyy oikeudenkäynti, tuomioita, julkisuutta – helvetillistä julkisuutta – alkaa.
Ja tuon prosessin aikana Gusten Grippe tajuaa, tuntee, oppii monia asioita. Ja alkaa vihata sitä (suurta osaa siitä), vihata myös sitä mitä oppii. Esimerkiksi lainausmerkkejä. Kuinka kaikesta, mikä oli – on – tärkeää, tuli lopulta kuitenkin sanoja ja ilmauksia, jotka saivat ympärilleen lainausmerkit.
“Rikoksentekijät.” “Syyllistyivät rikokseen.” “Uhri.”
Varsinainen ongelma oli tietysti siinä, että jos lainausmerkit poistettiin, edessä seisoi alaston totuus, jonka kanssa ei oikein voinut elää, mutta niin oli silti pakko tehdä. Ottaa sanat omaan suuhun, opetella lausumaan ne, aloittamaan lauseet sanalla minä. Minä syyllistyin rikokseen. Minä pahoinpitelin. Minä
en antanut
armoa.
Minä en antanut armoa. Niin se oli. Ja Sascha, jälkeenpäin (miettikää sitäkin). Hänen vaikenemisensa. Tyhjä katse. GUSTEN ei unohda sitä.
Ja pelko yksinäisyys: Sascha Anckar Grawellin tyttökodista.

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?

Enää kaksi teosta lukematta tämän vuoden kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista, saa nähdä ehdinkö vielä tämän vuoden puolella lukea nekin. Ainakin tähän mennessä luetut Bolla, Tulisiipi ja Ensimmäinen nainen ovat kaikki olleet minullekin kotimaisen kirjavuoden parhaimmistoa. Niin myös tämä Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin? Tummissa pohjavirtauksissa liikkuva romaani tempoilee kurittomasti kuin joki, joka halkoo huvilakaupunkia jakaen sen asukkaat menestyjiin ja pettureihin. Rannalla seisoo Gusten Grippe, joka tuijottaa vastarannan autioitunutta Aavelaivaa, Häggertien huvilamaista kotia, jossa vuosia aiemmin tapahtui se mikä on myöhemmin vaiettu kuoliaaksi: neljän lukiolaispojan tekemä raaka joukkoraiskaus ja vapaudenriisto. Yksi “nulikoista” oli Gusten, mutta hän oli myös se, joka meni poliisin puheille. Siitä “petturuudesta” hän on saanut maksaa. Päätekijä Nathan oli ennen Gustenin paras ystävä, mutta nyt pojan ajatteleminenkin saa oksennuksen nousemaan kurkkuun.

Olen lukenut Fagerholmilta aiemmin romaanit Ihanat naiset rannalla ja Diiva, joista varsinkin jälkimmäinen on jättänyt vahvan tunnejäljen, vaikka sen lukemisesta on jo parikymmentä vuotta. Muistan, että siinäkin kerronta oli vimmaisen tempoilevaa ja tajunnanvirtamaista, kuten tässä uusimmassa romaanissa. Myös epälineaarinen kerronta ja teemojen toistaminen on yhteistä näille romaaneille. Kuka tappoi bambin? kertaa asioita toistuvasti, kiertäen kehää kuin kissa kuumaa puuroa. Näin vaikeita asioita käsiteltäessä lähestymistapa onkin toimiva, se alleviivaa sitä, miten traumaattiset kokemukset eivät lakkaa valtaamasta tilaa aivoissamme. Niihin on palattava yhä uudelleen ja uudelleen. Gusten on hullujenhuoneelta kotiuduttuaan yrittänyt unohtaa ja elää elämäänsä eteenpäin, jopa rakastaa, mutta edes ihana aika Emmyn kanssa ei ole auttanut häivyttämään tehtyä ja koettua. Ja nyt vanha koulukaveri haluaa tieten tahtoen nostaa kissan takaisin pöydälle ja tehdä tapahtumien pohjalta elokuvan “Kuka tappoi bambin?”.

Emmy ja Saga-Lill ovat muuttaneet huvilakaupunkiin myöhemmin, eivätkä tunne tapauksen yksityiskohtia. He ovat ystävyksiä Harmaalasta, maaseudulta, ja yhdessä paenneet sen ankeutta kaupunkiin. Elämä on kuitenkin vienyt ystävyksiä eri suuntiin ja väliin on nyt tullut myös Gusten. Ensin rakastuvat Emmy ja Gusten, ja miten hurjasti he rakastuvatkaan. Mutta sitten Emmy tapaakin toisen ja Gusten jää nuolemaan haavojaan. Saga-Lill toimii Gustenin lohduttajana ja satunnaisena seksikumppanina, mutta Gustenin sydän sykkii edelleen Emmylle. Mutta miten voi rakastaa ketään, etenkään itseään, kun sisintä kalvaa niin kamala teko?

Romaani pohtii kiinnostavalla tavalla valtarakenteita, vastuuta ja syyllisyyttä. Raha ja vaikutusvalta määrittävät, kenen tarina on uskottavin. Uhrikin vaikenee ja syyt siihen ovat puistattavat. Ainoa, joka yrittää ottaa vastuuta teoistaan, leimataan petturiksi ja suljetaan ulkopuolelle. Lisäksi romaani kertoo tarkkanäköisesti ystävyydestä, etenkin tyttöjen ja naisten ystävyydestä. Emmyn ja Saga-Lillin kissanhännänvedon lisäksi katse tarkennetaan Gustenin ja Nathanin vahvojen äitien väliseen suhteeseen ja siteiden rikkoontumiseen.

Fagerholm kirjoittaa persoonallisesti ja teksti kuljettaa lukijaa läpi monenlaisten tunteiden: inhon, säälin ja häpeän, mutta myös hilpeyden, ihmetyksen ja rakkauden. Sanat pyörittävät, pohtivat ja sivaltavat. On sulkeita, kursiivia, vahvistettuja sanoja, on maalailua ja ytimekästä dialogia. Kirja on kielellistä ilotulitusta synkästä aiheesta, sanojen tulvaa keskellä uhkaavaa hiljaisuutta. Ylikorostettu toisteisuus oli suistaa minut epätoivoon, vaikka toisaalta sen tehokeinona tässä yhteydessä ymmärränkin. Voittopuolisesti pysyin kuitenkin kirjan imussa ja kun sen kiihtyvä karuselli viskasi minut kyydistään viimeisen sivun jälkeen, olin ihan hyvällä tavalla pyörryksissä. Finlandia-ehdokkuus oli totisesti ansaittua.

Monika Fagerholm:
Kuka tappoi bambin?
Vem dödade bambi? (2019),
suom. Laura Jänisniemi
Teos 2019
Arvostelukappale

Muissa blogeissa:
Annelin kirjoissa
Helmi Kekkonen
Lumiomena
Reader, why did I marry him?
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo

Mikko Rimminen: Jos se näyttää siltä

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

JP Koskinen: Tulisiipi

Pajtim Statovci: Bolla

Seuraa Kirjaluotsia

Finlandia-palkinto Kuka tappoi bambin? Monika Fagerholm Teos