The closer they get to Broughton, the more the sand dunes bunch together on the collar of the road. He’d wander out here as a lad, carefree, and tumble down the slopes for hours with kids from other towns he’d never see again. Back then, he wouldn’t give much thought to smashed-up bottles that were dumped there, or the damage he could do an ankle treading in a burrow. He’s forgotten that simplicity, that joy. It’s true what Mr Acheson is saying about the world and all its noise, but mostfolk seem to carry on undaunted, just like children gaily sliding down a sand dune. When did he stop sliding for fear of broken glass and bloody knees?

– Benjamin Wood: Seascraper

Tällaisia löytöjä varten seuraan kirjallisuuspalkintoja. En ollut aiemmin edes kuullut Benjamin Woodista, mutta nyt tiedän, että tämä nuori brittiläinen kirjailija on julkaissut jo viisi romaania, joista jokainen on saanut palkintoehdokkuuksia. Viides romaani Seascraper on nyt Booker-palkinnon pitkällä listalla, eikä syyttä.

Romaani vie 1960-luvun Longferryyn, sumuiseen rannikkokaupunkiin, jossa nuori Thomas Flett elää kahdenkesken 36-vuotiaan äitinsä kanssa ja jatkaa isoisänsä jalanjäljissä shankerina – katkarapujen pyytäjänä, joka raapii saalista hevosen vetämällä kärryllä harmaalta rannalta. Päivät kuluvat tässä työssä, ja iltaisin Thomas soittaa kitaraa ja haaveilee Joan Wyathista, ystävänsä siskosta. Thomas unelmoi folkmuusikon urasta, mutta hänen unelmansa ei kuitenkaan ole suurkaupunkien loiste, vaan jotain paljon henkilökohtaisempaa ja vaikeammin määriteltävää – yhteys itseensä ja muihin, musiikin ja läsnäolon kautta.

Kun Longferryyn ilmestyy amerikkalainen elokuvaohjaaja Edgar Acheson etsimään kuvauspaikkoja, Thomas saa ensikosketuksen toisenlaiseen elämään ja sen lupauksiin. Mutta romaanin vahvuus on juuri siinä, ettei se kulje tuttua kaavaa pienestä kaupungista Hollywoodiin. Tämä ei ole tarina ulkoisesta menestyksestä, vaan herkän nuoren miehen etsintä aidon onnen lähteille – siitä, miten taide voi olla yhtä aikaa haavoittuvaa ja yhteyttä luovaa, ja miten todellinen täyttymys voi löytyä läheltä, ei kaukaa.

Woodin kuvaus shankerin työstä ja sumuisen rannan harmaista sävyistä on tarkkaa ja poeettista. Vastakkain asettuvat amerikkalaisen ohjaajan mahtaileva energia ja Longferryn melankolinen maisema, pinnallinen teeskentely ja taiteen syvä yhteys. Ihmissuhteet, isän kaipuu, Thomasin luottavainen katse toisiin ihmisiin ja hänen varovainen lähentymisensä Joaniin piirtyvät esiin psykologisesti hienovaraisina ja herkkinä. Pienoisromaani tiivistää henkilöidensä elämästä kaiken oleellisen.

Ja sitten on musiikki. En halua pilata tarinaa paljastamalla, mikä inspiroi Thomasta kirjoittamaan romaanin nimikkokappaleen, mutta sanon vain, että kappale ei ole pelkkä kuvitteellinen osa tarinaa – se on olemassa. Benjamin Wood sävelsi ja esittää sen itse, ja äänikirjassa kuullaan kirjailijan oma ääni sekä tuo laulu kerronnan lomassa. Se pysäyttää, koskettaa ja tekee kuuntelukokemuksesta ainutlaatuisen. Tämän teoksen kohdalla siis ehdottomasti suosittelen äänikirjaa. En voi kuin ihmetellä, miksei Benjamin Wood ole jo maailmankuulu kirjailija. Booker-tuomaristo on tässä asiassa oikeassa: hänen pitäisi olla.

PS. Kirjassa kuultavan koskettavan laulun voi kuunnella Benjamin Woodin omilla sivuilla.

Helmet-lukuhaaste 2025:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, joissa on samannimiset päähenkilöt. Toinen on Ian McEwanin What We Can Know.

Benjamin Wood:
Seascraper
Penguin Audio 2025
Äänikirjan lukija: Benjamin Wood

Sinua voisi myös kiinnostaa

David Szalay: Flesh

Kiran Desai: The Loneliness of Sonia and Sunny

Maria Reva: Endling

Tash Aw: The South

Sarah Moss: Ripeness

Roisín O’Donnell: Nesting

Andrew Miller: The Land in Winter

Elizabeth O’Connor: Whale Fall

John Banville: The Sea

Paul Lynch: Prophet Song

Sebastian Barry: Old God’s Time

Seuraa Kirjaluotsia

#booker2025 1960-luku äänikirja Benjamin Wood englanninkielinen musiikki Seascraper