Jos Inga ja Antti myöhemmin kaipaisivat Örön-matkaltaan jotakin tai muistelisivat tiettyä, erityistä hetkeä, se voisi olla juuri tämä: He seisovat somerikkorannalla rinnakkain ja aloillaan kuin kaksi patsasta. Kaikki ihmisen rakentama historia puuttuu. Ei ole taloja, ei laitureita, ei muistutusta Annasta, Juhosta, ei Antin armeija-ajoista. Kaikki muistot, kuvitelmat ja aavistukset menneestä lentävät tuulen mukana kauas pois. […]

Ehkä me nukuimme satunnaisesti päiviä, viikkoja tai kuukausia, aivan kuten arvelimme Jumalankin nukkuvan. Hän nuokkui kirsikkapuussaan kukkien, marjojen tai lumisten oksien suojissa, laskeutui toisinaan alas keskuuteemme, kulki uupuneena pääkadulla, sivukujilla ja metsäpoluilla, kellareissa ja vinteillä, ojensi meille kohmeisia kirsikoita, mutta kaikki katsoivat muualle, sillä olimme alkaneet ottaa Hänestä oppia, tosin harva enää jakoi omista kirsikoistaan […]