Panimme levyn soimaan ja harjoittelimme. Tajusin, että jokin oli hullusti, että tanssi ei muistuttanut mitään mitä olimme aikaisemmin tanssineet, mutta asia ei tuntunut olevan minun käsissäni. Tracey oli, kuten aina, koreografina: ainoa tehtäväni oli tanssia niin hyvin kuin osasin. Kun olimme Traceyn mielestä valmiita, yleisö kutsuttiin uudestaan Lilyn veljen huoneeseen, istumaan lattialle. Lily seisoi perällä raskas videokamera heiveröisellä, pinkillä olkapäällään; hailakansiniset silmät huokuivat hämmennystä jo ennen kuin olimme alkaneet tanssia, kun hän näki meidät äitinsä hepenissä, joita tuskin oli esitelty hänelle aiemmin. Hän painoi ”Record”-nappulaa ja käynnisti niin tehdessään syy ja seuraus -ketjun, joka nyt yli neljännesvuosisadan kuluttua on alkanut tuntua kohtalolta, tapahtumasarjan, jota olisi lähes mahdotonta olla pitämättä kohtalona, mutta jonka – mitä mieltä kohtalosta sitten ollaankin – voi aivan järkisyin sanoa johtaneen yhteen käytännön seuraukseen: minun ei nyt tarvitse kuvailla itse tanssia.

Zadie Smith on kirjailija, jota seurasin tarkkaan 2000-luvun alkupuolella. Esikoisteos White Teeth (2000) ja sitä seuranneet The Autograph Man (2002) ja On Beauty (2005) tekivät suuren vaikutuksen. Sitten Smith jotenkin putosi kirjalliselta kartaltani ja missasin totaalisesti seuraavan romaanin NW (2012). Vuonna 2013 suomeksi nimellä Risteymiä julkaistu romaani on siis jäänyt minulta väliin, mutta onneksi Swing Time palautti Smithin komeasti takaisin kartalleni. Se on samalla ensimmäinen suomeksi lukemani Zadie Smith ja kieli taipui kyllä kauniisti Irmeli Ruuskan taitavissa käsissä.

Swing Time on monitasoinen romaani tyttöjen välisestä ystävyydestä, äitien ja tyttärien välisistä suhteista, monenlaisesta eriarvoisuudesta, popkulttuurista ja länsimaalaisten enemmän ja vähemmän kyseenalaisista yrityksistä auttaa afrikkalaisia. Vuonna 1982 nimettömäksi jäävä kertoja tapaa tanssitunnilla ikätoverinsa Traceyn. Kertojalla on musta jamaikalaistaustainen feministiäiti ja valkoinen työläisisä. Traceylla taas on ”tavallinen” valkoinen äiti ja musta pikkurikollinen hulttioisä. Kekseliäs Tracey selittelee isänsä pitkiä poissaoloja väittämällä isän olevan kiireinen Michael Jacksonin taustatanssijana. Tanssitunneilla ystävykset ovat ainoita tummaihoisia lapsia. Samassa naapurustossa asuvista tytöistä tulee parhaita ystäviä siitä huolimatta, että kertojan äiti pitää Traceyn perhettä pohjasakkana.

Yksi käänteentekevä tapahtuma tyttöjen elämässä on tuo valitsemassani tekstikatkelmassa kuvattu kohtaus, jossa tytöt järjestävät luokkatoverinsa synttäreillä unohtumattoman tanssiesityksen jäljitellen popidoli Aimeen seksiä tihkuvaa tanssityyliä. Kertoja päätyy myöhemmin sattuman kautta samaisen Aimeen avustajaksi ja organisoimaan Aimeen rahoittaman tyttöjen koulun rakentamista Länsi-Afrikkaan. Määrätietoinen ja lahjakas Tracey taas menestyy ensin tanssijana, mutta ajautuu pian väärille poluille ja katkeroituneena syyttää kertojaa ja erityisesti tämän äitiä epäonnestaan. Tyttöjen yhteydet katkeavat pitkäksi aikaa, mutta risteävät muutaman kerran eikä Traceyn ote kertojan elämästä oikeastaan hellitä koskaan. Jossain vaiheessa kertojan paikallispolitiikkaan kivunnut äiti paljastaa saavansa Traceylta jatkuvalla syötöllä uhkaavia ja salaliittoteorioita kuhisevia sähköposteja.

Siirryttäessä Länsi-Afrikkaan tarinan intensiteetti hetkeksi lässähti, mutta alkoi vähitellen palautua, kun Afrikka-osuuden yhteys muuhun tarinaan alkoi selkeytyä. Aimee on prototyyppi poptähdestä, joka haluaa tehdä rahoillaan hyvää, mutta tietysti tärkeintä on sen tuoma imagohyöty. Kertoja ja muut paikan päällä projektia edistävät näkevät myös kolikon toisen puolen ja joutuvat usein kyseenalaistamaan projektin saavutukset ja sen hyödyn paikalliselle yhteisölle. Kertojalle viimeinen piste on se kun hän tajuaa Aimeen adoptoineen paikallisen tytön kyseenalaisin keinoin.

Määrätietoisen äidin, ärhäkän Traceyn ja valovoimaisen Aimeen rinnalla kertoja vaikuttaa passiiviselta ja mukautuvaiselta ajopuulta. Hän itsekin toteaa hakeutuvansa muista ihmisistä hohtavaan valoon ja olevansa itse varjo. Siksi hän myös menestyy Aimeen avustajana niin kauan kun ei kyseenalaista ääneen Aimeen tekemisiä. Kun kyseenalaistamisen päivä tulee, hän putoaa täysin tyhjän päälle, hänen koko elämänsä on pyörinyt Aimeen ympärillä. Hän yrittää kurottaa äitinsä puoleen, mutta sekin on liian myöhäistä. Ennen niin rasittavuuksiin asti vahva äiti onkin sairauden runtelema heikko vanhus. Kertoo paljon äidin ja tyttären kompleksisesta suhteesta, että tyttärelle on täysi yllätys kuulla äitinsä olevan hoitokodissa.

Mitä enemmän lukee, sitä helpommin näkee kirjojen välillä siltoja, joista osa on tarkoituksellisia, osa sattumanvaraisia. Nautin kirjassa erityisesti ystävyyden kuvauksesta, etenkin tyttöjen lapsuuden kuvaus oli kiehtovaa ja toi minulle (kuten varmasti monelle muullekin) mieleen Elena Ferranten Napoli-sarjan ystävykset Elenan ja Lilan. Ferrante-mielleyhtymän lisäksi minulle aukeni kirjan Afrikka-osuudesta silta Yaa Gyasin romaaniin Matkalla kotiin, jossa käsitellään orjakauppaa Länsi-Afrikassa. Swing Timen kertoja vierailee tällaisella orjakaupan muistomerkillä, josta on tullut irvokkaalla tavalla suosittu turistikohde.

Vaikka päähenkilössä on monia puolia, joihin en koskaan voi samastua – ihan vain jo senkin takia että olen täysin valkoinen nainen Suomesta – koin kuitenkin vahvasti hengenheimolaisuutta näiden 80-90-luvuilla lapsuutta ja nuoruutta eläneiden tanssijatyttöjen kanssa. Minäkin rakastin vanhoja musikaaleja ja tanssielokuvia ja olen kelannut vhs-kasetteja yhä uudestaan voidakseni oppia parhaat tanssimuuvit ja jäljitellä niitä omissa koreografioissani. Hieman yllättäen Swing time oli minulle nostalgiatrippi lapsuuteen ja herätti kaipuun tanssiin, jonka olen viime vuosina päästänyt hiipumaan elämässäni. Siksi sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 13 – Kirja ”kertoo sinusta”.

Zadie Smith: Swing Time
Swing Time (2016), suom. Irmeli Ruuska
WSOY 2017
Kirjastolaina

Muissa blogeissa:
Piippuhyllyllä
Reader, why did I marry him?

Tietoa kirjoittajasta

Kirjaluotsi on valmentaja ja viestijä, joka hengittää kirjallisuutta ja uskoo kaikenlaisten kirjojen ja tarinoiden elämänlaatua parantavaan voimaan. Kirjaluotsi kuvaa omia kokemuksiaan mieltä avartaneista tarinoista.

2 Kommenttia

  1. Omppu Martin says:

    08/06/17 @ 09:23 

    Tämä oli kyllä kiinnostava ja olin helpottunut, että tämä ei ollut ollenkaan niin hankala kun tuo NW, jonka matkasta putosin useita kertoja ja kirjasta ei olekaan jäänyt sen vuoksi oikein mitään mieleen. Se olisi vaatinut korkeimman tason keskittymistä, jota multa ei silloin lukuhetkellä löytynyt.

    Mitä muuten olet mieltä siitä, että päähenkilö jäi nimettömäksi?

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      08/06/17 @ 10:08 

      Ehkä siis hyvä, että NW on jäänyt minulta väliin. Varmaan joskus sen vielä luen, kun löydän tuon korkeamman tason keskittymisen 🙂

      Ajattelin, että päähenkilön jättäminen nimettömäksi alleviivasi sitä, että hän tunsi itsensä muiden varjoksi. Hän määritteli itsensä ulkopuolelta käsin, ystävänä, tyttärenä, assistenttina, mutta ei osannut sanoa kuka oikeasti sisimmässään oli. Siksi nimikään ei ollut oleellista.

      Nimettömyys luo tietysti viitteitä myös omaelämäkerrallisuuteen, mutta haastatteluissa Smith on kiistänyt sen. Hän sanoi jossain samastuvansa enemmän päähenkilön äitiin.
      Mitä itse ajattelit tuosta nimettömyydestä?

      Vastaa

Jätä vastaus.