Minä aloin huolehtia pojasta. Ensin opettelin, mistä se piti: muroista (ei riisimuroja, ei liikaa maitoa), kokonaisista huoneista täynnä hiljaisuutta, karvaasta kahvista, kosketuksesta (tarkkaan rajattu alue niskassa), tuskaisen hitaasti rakentuvasta luottamuksesta, pyramidin kaltaisesta, ja sokerista. Nämä tiedot minä painoin yhden kerrallaan mieleeni ja järjestelin niitä siellä niin kuin lääketabletteja, vieheitä tai vaihtoteriä.

Pitämisen jälkeen poimin tarpeita. Nyin pojan hiuksia tuppoina, ne olivat kaniininvärisiä, halusin tietää olivatko ne tiukasti kiinni, ja kun ne lähtivät irti, pyörittelin ja tunnustelin suortuvia sormissani. Otin kiinni poskesta ja puristin niin kauan, että ihoon tuli punainen täplä ja poika sysäsi minut kauemmas.

Wilhelmiina Palonen: 206 pientä osaa

Miltä tuntuu olla epätoivottu? Siitä kertoo Wilhelmiina Palosen hieno esikoisromaani 206 pientä osaa. Ihmisruumissa on 206 luuta, Alvarilla niitä on ollut kaksi enemmän. Hänellä oli syntyessään 12 sormea, nyt ylimääräisistä muistuttaa vain kaksi huomaamatonta nystyä kämmenten sivuissa. Teinipoika Alvarin äiti tekee kansainvälistä uraa oikeushammaslääketieteen alalla ja on jatkuvasti reissussa maailman kriisialueilla tunnistamassa ruumiita hampaiden perusteella. Alvarin isä taas ei ole koskaan halunnut poikaa elämäänsä, hänellä kun on jo toinen perhe. Nyt hänen tilanteensa on kuitenkin muuttunut ja hän yrittää kömpelöllä tavallaan lähestyä Alvaria.

Koulun komeron perukoilta Alvar löytää luurangon, joka seuraa häntä kotiin eikä päästä enää rauhaan. Luuranko kertoo julmia iltasatuja, mutta osaa olla myös huolehtiva ja lempeä. Ainakaan Alvar ei ole enää yksin. Alvarin tarinaan lomittuu toinen tarina, jossa seurataan lukiolaistyttö Hellin nuoruusvuosia 20-luvulla. Helli rakastuu ja kaikki on ihanaa, kunnes tapahtuu vahinko. Siinä missä Alvarin äiti voi nykyajassa kasvattaa lapsen yksin ja samalla luoda uraakin, Hellin vaihtoehdot 20-luvun Suomessa ovat karummat. Hän päätyy epätoivoiseen ratkaisuun, joka vie hänet kauas kotoa ja murskaa viimeisetkin onnenrippeet. Helli saa tuntea luissaan ja ytimissään, mitä on olla epätoivottu.

Kielellisesti romaani on hyvin omaääninen, runollinenkin. Lukijaan luotetaan vahvasti, ehkä vähän liiankin vahvasti. Keskittymistä vaatii, etteivät omat luut putoa kalisten kärryiltä. Kaksi tarinarunkoa tuntuvat loppumetreille saakka täysin erillisiltä, mutta lopulta niiden luut napsahtavat nautinnollisesti toistensa lomaan. Maagisrealistisesta luurangosta tulee mieleen Max Porterin esikoisromaanissa Surulla on sulkapeite perheeseen variksen muodossa muuttanut suru. 206 pientä osaa on kuitenkin omanlaisensa, taitavasti rakennettu ja kielellisesti kutkuttava esikoisromaani, jonka toivoisi olevan mukana HS:n tämän vuoden esikoisromaanikisassa.

Helmet-lukuhaaste:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 46 – Kirjassa on sauna.

Wilhelmiina Palonen:
206 pientä osaa
Gummerus 2020
Arviostelukappale

Muissa blogeissa:
Kirjareppu
Kirjavinkit
Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Sinua voisi myös kiinnostaa

Tiina Katriina Tikkanen: Toinen silmä kiinni

Annastiina Storm: Kerro, kerro

Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet

Max Porter: Surulla on sulkapeite

Seuraa Kirjaluotsia