menu Menu
Wally Lamb: We are water
Harper, Lamb Wally, Ulkomainen kaunokirjallisuus, Yhdysvallat 05/04/2016 0 kommenttia
Eppu Nuotio, Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella Edellinen Erika Swyler: The Book of Speculation Seuraava

..”We are like water, aren’t we? We can be fluid, flexible when we have to be. But strong and destructive, too.” And something else, I think to myself. Like water, we mostly follow the path of least resistance.

Wally Lamb oli minulle ennestään tuntematon kirjailija, mutta hänen kirjaansa We are water suositeltiin kovasti Goodreadsissa ja ilokseni löysin sen kirjastosta. Miten intensiivinen lukukokemus! Herra Lamb ei ole päästänyt itseään eikä lukijoitaan helpolla, vaan on nivonut lähes 600-sivuiseen kirjaansa melkoisen joukon painavia teemoja: rasismi, homoliitot, pedofilia, hyväksikäyttö, väkivalta, päihteet, hylätyksi tuleminen, seksuaalisuus, keinohedelmöitys, taloudellinen ja sosiaalinen eriarvoisuus, uskonto, psykologia, vammautuminen. Noin nyt muutamia mainitakseni. Ja uskotko, jos kerron, että raskaista teemoistaan huolimatta synkkyys ei tulvi yli eikä hukuta kaivoon. Vaikka tulva ja kaivokin liittyvät kyllä tarinaan keskeisesti.

Annie ja Orion Oh ovat olleet naimisissa 27 vuotta, kun taiteilijana menestynyt Annie ilmoittaa erohaluistaan ja kertoo aikeistaan mennä naimisiin taidediilerinsä, manhattanilaisen varakkaan naisen kanssa. Annie on viisivuotiaana menettänyt äitinsä ja pikkusiskonsa tulvassa. Hän on pitänyt traagisen onnettomuuden aikaiset tapahtumat ja sen jälkeen kokemansa vääryydet visusti salassa, mutta häiden lähestyessä salaisuuksien pato alkaa murtua ja ulos tulviva kuona meinaa hukuttaa alleen kaikki sen tielle osuvat.

Kertojina vuorottelevat etupäässä Annie ja Orion, mutta myös heidän aikuiset lapsensa Ariane, Andrew ja Marissa pääsevät vuorollaan ääneen. Annien serkku Kent kertoo myös oman tarinansa ja pari muutakin henkilöä valottavat elämäänsä ja Annieen liittyviä tapahtumia omasta näkökulmastaan. Jokainen heistä kantaa omia salaisuuksiaan, erilaisia häpeän ja syyllisyyden taakkojaan. Kaikki tarinat ja näkökulmat olivat mielestäni hyvin tasapainossa ja nivoutuivat kokonaisuuteen yllättävänkin sujuvasti. Kirja on hyvin perusteellinen, mutta silti sivut kääntyilevät kuin itsestään. Teemojen hurjasta skaalasta huolimatta kirjan sanoman pystyy tiivistämään yhteen: vaiettu häpeä kasvaa pitelemättömiin mittoihin ja salaisuudet saastuttavat kaiken mihin kosket –  älä siis anna pelon voittaa, vaan luota siihen että sinua rakastetaan, ei haavoittuvuuksistasi huolimatta, vaan juuri niiden vuoksi.

Lambilla näyttää olevan kyky luoda hahmoistaan monitahoisia, inhimillisen epätäydellisiä ja viallisia persoonia, joita kohtaan on pakotettu tuntemaan sympatiaa. Vaikka helpommalla pääsisi inhoamalla joitain henkilöistä, huomaa pian suhtautuvansa empaattisesti myös karkeimpia väärintekijöitä kohtaan. Se onkin tämän kirjan yksi hienoimpia ansioita, osoittaa että mustan ja valkoisen välissä on valtavasti harmaata aluetta. Perhetragedian käsittelyn lisäksi kirjassa tutkitaan eri kanteilta ajankohtaisia, erityisesti nykyamerikkalaista elämänmenoa koskettavia teemoja, kuten muuttuvat moraalikäsitykset, sosiaalinen eriarvoisuus, uskonnon merkitys, rahan ja kuuluisuuden valta, syrjintä kaikissa muodoissaan, terrorismi, ja jopa Vietnamin, Irakin ja Afganistanin sotien jäljet. Tapahtumat sijoittuvat pääosin Obaman ensimmäisen kauden alkuun, Connecticutin osavaltioon, joka laillisti samaa sukupuolta olevien avioliitot vuonna 2008.

Myös taide on vahvasti läsnä kirjassa. Annie on itseoppinut taiteilija, joka kanavoi vaikeat tunteensa taiteeseensa ja löytää siitä lohtua. Suhde taiteen tekemiseen on lähes pakkomielteinen ja vihasta voimaa ammentavan inspiraation vimmassa Annie unohtaa itsensä ja laiminlyö perhettään. Taiteen luominen on siis samalla sekä terapiaa että pakoa liian ankarasta todellisuudesta. Annielle taide osoittautuu myös vaurauden ja menestyksen lähteeksi, mutta kirjassa kerrotaan myös toisesta itseoppineesta taiteilijasta, jolle omien toiveiden ja pelkojen ilmentäminen taiteen avulla koituu lopulta jopa kuolemaksi. Kuten monelle taiteilijalle on käynyt, hänenkin taiteensa arvo tunnustetaan vasta kuoleman jälkeen.

Wally Lambin kunnianhimoinen perhesaaga teki minuun suuren vaikutuksen. En vieroksu synkkiäkään teemoja, mutta We are water jää mieleen ennen kaikkea positiivisella pohjavireellään. Perhe Oh on lastattu inhimillisyydellä, anteeksiannolla, lämmöllä ja välittämisellä. Tummien vesien pauhun läpi saattaa lopulta kuulla elämänmyönteisen ja toiveikkaan kevätpuron solinan.

Wally Lamb: We are waterWally Lamb: We are water
Harper 2013.

Wally Lamb We are water


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

keyboard_arrow_up