menu Menu
Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi
Hollinghurst Alan, Iso-Britannia, Käännöskirjallisuus, Otava 19/04/2015 0 kommenttia
Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James Edellinen Albert Espinosa: Pyydä luokse sun Seuraava

Tiedätte varmasti sen tunteen, kun on katsonut parituntista elokuvaa koko ajan odottaen jotain järisyttävää ahaa-elämystä, joka nerokkaasti saisi palaset loksahtamaan kohdalleen, ja sitten elokuva loppuu töksähtäen ja jäljelle jää vain hämmennys. Eikö olekin turhauttavaa? No ajattele, että lukisit yli viisisataasivuisen romaanin, jossa kävisi lopussa samoin. Booker-palkitun Alan Hollinghurstin romaani Vieraan lapsi on juuri sellainen. Romaani tarttui mukaan kirjastosta enkä tiennyt siitä mitään etukäteen. Jokin kirjassa vaan veti puoleensa, ehkä se oli englantilaiseen viktoriaaniseen miljööseen sijoittuva sukutarina ja luvattu mysteeri. Olisi pitänyt tietysti osata tulkita takakansitekstejä kuten asuntoilmoituksia. ”Monikerroksinen ja palkitseva” saattaa kuulostaa lupaavalta, mutta joissakin tapauksissa se on kiertoilmaus sille, että kirja on vaikeaselkoinen, paikoin pitkästyttävä, jaaritteleva, henkilögalleria liian laaja ja palkitsee sillä, että sen saa viimein luettua loppuun ja pääsee siirtymään muiden kirjojen pariin.

Vieraan lapsi käy läpi kahden suvun, Valancen ja Sawlen, risteäviä polkuja lähes sadan vuoden ajalta. Kirjan lähes myyttisiin mittasuhteisiin nouseva keskushenkilö on nuori aristokraattinen runoilijanalku Cecil Valance, joka kirjan alussa tulee viikonloppuvierailulle opiskelutoverinsa George Sawlen kotikartanoon Two Acresiin ja onnistuu tekemään lähtemättömän vaikutuksen kaikkiin paikallaolijoihin, melko röyhkeästä käytöksestään huolimatta. Erityisesti Georgen 16-vuotias Daphne-sisko jää Cecilin pauloihin, vaikka lukija tietääkin alusta asti, että Cecil on enemmän kiinnostunut vehtaamisesta Georgen kanssa. Cecil kirjoittaa vierailunsa aikana Daphnen muistikirjaan runon, josta tulee myöhemmin yksi Englannin rakastetuimpia runoja Cecilin kaaduttua sodassa. Vuosikymmeniä myöhemmin nuori kirjailijanalku Paul Bryant päättää kirjoittaa Cecilistä elämäkerran ja kiinnostuu siitä, kenelle tuo runo oli oikeasti kirjoitettu.

Lukijalle selviää kaikki paljastukset jo kirjan ensimmäisessä osassa, mutta silti jää tunne, että jotain on jäänyt huomaamatta ja uusia paljastuksia on luvassa kirjan edetessä. Paria lähes ohimennen sivuttua ja todistamatta jäävää isyysspekulaatiota lukuunottamatta (tähän kai kirjan nimikin viittaa?!), uudet paljastukset jäävät tulematta. Loput neljä osaa seurataan sitä, hoksaavatko kirjan muut henkilöt, mitä kartanoiden pimeissä puutarhannurkissa, katoilla ja vaatekomeroissa puuhailtiin muilta piilossa. Kirja onkin oikeastaan kuvaus homoseksuaalisuuden historiasta Englannissa 1900-luvulla ja sellaisena erinomainen. Suuri osa kirjassa kuvatuista miehistä on homoja ja mitä lähemmäs nykyaikaa päästään sen mutkattomammin asiaan tietenkin suhtaudutaan. Viimeistään 1980-luvulla edesmenneiden merkkimiesten piilotettu homoseksuaalisuus alkaa kiinnostaa ilmiönä historiantutkijoita ja elämäkertakirjoittajia ja se saa myös Paul Bryantin metsästämään Valancen ja Sawlen suvun muistoja ja salaisuuksia.

Homoseksuaalisuuden lisäksi toinen kirjan kantava teema on muistojen subjektiivisuus ja kulissien ylläpitäminen. On lähes mahdotonta saada objektiivista kuvaa menneistä tapahtumista, sillä ne ovat jo tapahtuessaan jokaisen subjektiivisen tulkinnan varassa ja vuosien saatossa saaneet lisää ulottuvuuksia uusista elämänkokemuksista ja muiden tulkinnoista. Kulisseja on pidettävä yllä hinnalla millä hyvänsä, ja homoseksuaalisuuden lisäksi pintaan meinaa aika ajoin pulpahdella muita hävettyjä asioita, kuten alkoholi- ja mielenterveysongelmia tai turvautumista spiritismiin. Ceciliä palvotaan kuin sankaria ja kaikilla tuntuu olevan hänestä jotain lämmintä sanottavaa, vaikka todellisuudessa hän oli melko ristiriitainen ja vastenmielinenkin persoona, joka paneskeli kaikkea mikä liikkui, särki sydämiä ja kirjoitti keskinkertaisia runoja. Koska hän kuoli vasta 25-vuotiaana, kukaan ei oikeastaan oppinut tuntemaan häntä kovin hyvin, jolloin muisti jättää varaa erilaisille tulkinnoille. Tätä muistojen värittymisen problematiikka kuvaa hyvin vanhan Daphnen häpeä oman muistelmateoksensa taustoista:

”Hänellä oli mukamas hyvä muisti, mutta hän ratsasti maineellaan kiusaantuneena, koska oli tuhansittain asioita, joita hän ei edes voinut muistaa. Hänen kirjansa seikkaperäisyyttä oli hämmästelty, mutta kuten hän oli ollut vähällä myöntää Paul Bryantille, se oli suureksi osaksi – ei mielikuvitusta, mikä ei ollut oikeiden ihmisten kanssa sallittua, vaan eräänlaista runollista ennallistamista. Totuus nimittäin oli, että kaikki hänen aikuisikänsä mielenkiintoiset ja tärkeät tapahtumat olivat tapahtuneet, kun hän oli enemmän tai vähemmän humalassa. Hän muisti hyvin vähän siitä, mitä tapahtui iltaisin varttia vaille seitsemän jälkeen, ja jo kuuden vuosikymmenen ajalta ja kauemminkin illat peittänyt sumu täytti päivätkin.”

En voinut olla vertaamatta kirjaa Ian McEwanin Sovitukseen, jota juuri hehkutin. Samanlainen englantilainen miljöö, sodan vaikutukset, pikkutyttö joka ehkä todisti jotain salattua tapahtumaa, vuosikymmeniä mukana kulkeneet salaisuudet. Samalla tavalla Hollinghurstin kirjaa lukiessani odotin koko ajan jotain suurta paljastusta, lähes hengästyneenä tarvoin suossa eteenpäin ja odotin, että se palkitseva oivallus odottaa seuraavan mättään takana. Juuri kun tuo odotus tuntui huipentuvan ratkaisun hetkiin, kirjassa hypättiin seuraavaan osaan, pari vuosikymmentä eteenpäin ja aloitettiin tuskastuttava tutustuminen uusiin henkilöihin, joiden yhteyttä romaanin keskushenkilöihin sai jonkin aikaa haeskella. Ehkä suomennoksen kansitekstit vain ohjasivat odotuksia väärään suuntaan: ”Nuorena kuollut runoilija jättää jälkeensä mysteerin, joka muovaa kahden suvun kohtaloita läpi 1900-luvun.” Jos hyväksyy sen, että mysteeri paljastetaan lukijalle jo alussa eikä mitään muuta mysteeriä ole luvassa, ehkä silloin voisi keskittyä nauttimaan kirjan valloittavasta maailmasta: viktoriaanisen muotopuutarhan eleganssista, Tennysonin runojen lukemisesta ääneen sateen ropistessa, kiireettömästä makoilusta riippukeinussa Wagnerin Sentan balladin sävelten kantautuessa tähtien valaisemaan puutarhaan ja kirjallisista keskusteluista kartanoiden illallispöydissä ja yksityiskoulujen käytävillä.

Hollinghurstin kieli (ja ihan onnistunut suomennos) on hengästyttävän tarkkaa ja kuvailevaa. Vaikka kirjan aikajänne kattaakin lähes sata vuotta, viidessä osassa kuvatut tapahtumat sijoittuvat aina lyhyen ajanjakson sisään. Yhden illan tapahtumia saatetaan kuvata viidenkymmenen sivun verran ja jokainen ilme, ele ja tunne käydään läpi yksityiskohtaisesti. Hollinghurstin perusteellisesti kuvaamaan maailmaan on helppo uppoutua ja ehkäpä tämän kirjan arvo piileekin juuri siinä: se on oivallinen pakopaikka, kun haluaa rauhassa viipyillä englantilaisen puutarhan puiden siimeksessä ja nautiskella drinkkejä hienoissa kartanojuhlissa muiden vieraiden salaisia paheita arvaillen.

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsiAlan Hollinghurst: Vieraan lapsi
The Stranger’s Child, 2011, suom. Markku Päkkilä.
Kustannusosakeyhtiö Otava 2012.

 

 

1900-luvun Englanti Alan Hollinghurst homoseksuaalisuus Iso-Britannia Otava sukutarina Vieraan lapsi


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

keyboard_arrow_up