Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

Koira istui liikkumatta. Kuono nyki tyhjää tietä kohti kauan, ennen kuin muut huomasivat mitään erikoista.

Kyläläisiä alkoi kerääntyä pihoille ja pelloille, vasta kun saappaiden kopina kantautui ihmisten korviin. Ja kohta kaikki olivat paikalla. Poikaset juoksivat tienposkilla, emännät tuijottivat monttu auki. Isäntien hatut nousivat takaraivoille, kädet työntyivät syvälle taskunpohjiin, kun suut yrittivät keksiä sopivaa sanottavaa.

”Nyt on asehia kuiten.”

Uniformut kiiltelivät kesäkuun aamupäivässä, kun tuhansia saksalaisia marssi kohti pohjoista.

Viljami tiputti tuoreen nipun nurmikolle. Nosti navetan porstuajakkaran koivunoksien viereen, ennen kuin vilkaisikaan liikennettä. Inkeri istui ylempänä ja jotenkin etäällä. Se nojasi navetanvintin ovea vasten, roikotti Arvi-vauvaa tissillä. Olivat kiivenneet lasten kanssa ajosillalle, jotta näkisivät paremmin.

Huntalo Helena, joka ei osannut vielä puhua, konttasi mykkänä rappusia edestakaisin. Elsa vahti, ettei reilun vuoden vanha pikkusisko luiskahtaisi kaiteen raosta, samalla kun vilkuili tielle. Viljami ei halunnut kiivetä katsomoon. Ei olisi huvittanut nähdä koko näytelmää. Silmät etsivät oksien seasta sopivaa vittaa.

Tätä se uni tiesi.

Heti talvisodan jälkeen ihmiset olivat puhuneet Pelkosenniemen ihmeestä, kun kirkolle tunkeutunut ryssä oli ajettu takaisin itään. Kaikki siunailivat silloin, kuinka kylän pelasti Jumala ja pakkanen. Viljamin kädet perkasivat koivunoksaa. Kylmä värähti sisällä, vaikka navetan punainen seinä imi aurinkoa.

Juhannus haisi nenässä uudelta sodalta.

– Veli-Matti Oinas: Varjoon jäänyt maa

Veli-Matti Oinaan esikoisromaanin Varjoon jäänyt maa ennakkolukukappaleen kansiliepeessä oli kirjailijan saatekirje, joka pysäytti minut jo ennen kuin olin aloittanut itse kirjaa. Oinas kertoo siinä lapsuuden muistosta: hän istuu isoäitinsä kanssa pihakeinussa Pelkosenniemellä. Isoäiti katsoo joelle, sodassa poltetun kotitalonsa raunioilla. Vasta aikuisena Oinas on alkanut miettiä, mitä kaikkea isoäidin silmien edessä mahtoi silloin kulkea. Partisaani-iskut, sodat, evakkous, saksalaisten polttamat kodit – kokonainen elämä, josta lapsenlapsi tiesi lopulta vain osan.

Minullakin on pihakeinumuisto oman mummini kanssa. Oinas on kotoisin Pelkosenniemeltä, oma mummini puolestaan läheltä Sodankylästä. Hänen sukupolvensa kokemuksissa oli paljon samaa, mutta niin oli myös tavassa suhtautua niihin. Kaikesta ei puhuttu. Asioita kannettiin mukana vuosikymmeniä, eikä lapsille ja lastenlapsille välttämättä kerrottu, mitä oli tapahtunut.

Oma mummini alkoi puhua kokemastaan vasta elämänsä viimeisinä vuosina, kun hän oli jo muistisairas. Istuimme kerran kahdestaan pihakeinussa, eikä hän selvästikään enää tiennyt, kuka olin. Ehkä hän kuitenkin tunnisti minussa jotakin tuttua ja turvallista, sillä yhtäkkiä hän alkoi kertoa asioista, joista en ollut koskaan aikaisemmin kuullut hänen puhuvan ja joista hän ei kenties ollut puhunut juuri kenellekään.

Minun on edelleen vaikea ajatella, millaista turvattomuutta mummini oli elämässään joutunut kokemaan. Samalla ajattelen, että ehkä juuri meidän, lastenlasten, sukupolvi pystyy nyt käsittelemään asioita, joista heidän sukupolvensa vaikeni. Etäisyyttä on tarpeeksi, mutta samalla olemme vielä niin lähellä, että jokin yhteys kokemuksiin on olemassa. Paljon on silti jo kadonnut ihmisten mukana. Kun emme enää voi kysyä, joudumme täyttämään aukkoja kuvittelulla. Juuri tästä Varjoon jäänyt maa tuntuu syntyneen: halusta kuvitella, mitä kaikkea vaikenemisen taakse jäi.

Varjoon jäänyt maa sijoittuu Itä-Lappiin talvisodan ja jatkosodan vuosiin. Romaanin alussa eletään joulukuuta 1939, kun venäläiset joukot lähestyvät Pelkosenniemeä ja kyläläiset määrätään evakkoon. Viljami jää kuitenkin koiransa kanssa kotiseudulle. Suojeluskuntalaisena hänen tehtävänsä on pitää silmällä tyhjiksi jääneitä taloja, mutta hänellä on toinenkin syy jäädä: poroerotus on käsillä ja omat porot pitäisi löytää. Myöhemmin siirrytään kesään 1943. Itä-Lappi on täynnä saksalaisia sotilaita, ja pohjoiseen komennettu helsinkiläinen Markus toimii tulkkina suomalaisten ja saksalaisten välillä. Kolmas keskeinen henkilö on Anna, paikallisten vieroksuma nainen, joka on matkalla kohti saksalaisten asemapaikkaa salaisessa tehtävässä.

Kolmen hyvin erilaisen ihmisen kautta avautuu maailma, jossa sota ei tarkoita vain rintamaa ja taisteluita. Se tunkeutuu koteihin, ihmissuhteisiin ja ihmisten käsitykseen siitä, mihin he kuuluvat ja kehen he voivat luottaa. Oinas kirjoittaa ennen kaikkea ihmisistä, jotka ovat tavalla tai toisella sivussa. Heidän on usein helpompi löytää yhteys eläimeen tai ympäröivään luontoon kuin toiseen ihmiseen. Siksi eläimet eivät ole romaanissa pelkkää pohjoiseen maisemaan kuuluvaa rekvisiittaa. Välillä näkökulma siirtyy kokonaan ihmisiltä pois: ääneen pääsevät kuningaslohi, susilauma ja porotokka. Erityisen tärkeäksi muodostuu koira, joka kulkee ihmisten rinnalla läpi romaanin ja tuntuu toisinaan ymmärtävän tapahtumista enemmän kuin ihmiset itse.

Tällaiset ratkaisut olisivat helposti voineet tuntua alleviivatuilta tai muuttua jonkinlaiseksi päälleliimatuksi pohjoisen mystiikaksi. Oinaan kerronnassa niin ei käy. Maagisrealistiset elementit solahtavat osaksi romaanin maailmaa niin luontevasti, ettei niitä oikeastaan lukiessa edes ajattele erillisenä tehokeinona. Ihmisen, eläimen ja maiseman rajat vain muuttuvat hetkittäin tavallista huokoisemmiksi.

Myös romaanin kielessä pohjoinen on läsnä juuri sopivasti. Murre ja puheen poljento kuuluvat erityisesti dialogissa, mutta Oinas ei korosta niitä niin, että lukeminen alkaisi takellella murteen yksityiskohtiin. Puhe tuntuu luontevalta ja paikalliselta. Mukana on myös jonkin verran saksankielistä dialogia, jonka otin Duolingossa saksan alkeita opettelevana tervetulleena pienenä haasteena. Oli hauska huomata, kuinka paljon jo ymmärsin – tai ainakin kuvittelin ymmärtäväni.

Pidin myös siitä, kuinka eheänä Oinas pitää useiden näkökulmien ja aikatasojen kokonaisuuden. Esikoisromaaniksi Varjoon jäänyt maa on rakenteeltaan hämmästyttävän varma. Ainoa hetki, jolloin huomasin vastustelevani romaanin liikettä, tuli suunnilleen puolivälissä. Olin ehtinyt kiintyä alun Viljamiin niin vahvasti, että harmitti, kun hän katosi pitkäksi aikaa ja tarina lähti kulkemaan aivan muihin suuntiin. Vasta myöhemmin aloin nähdä selvemmin, miksi kokonaisuus tarvitsi myös nuo muut ihmiset ja ajat.

Varjoon jäänyt maa on historiallinen romaani ja sotaromaani, mutta kumpikaan määritelmä ei oikein tavoita sitä, mikä kirjassa minua eniten kosketti. Sota on siinä valtava voima, joka siirtää ihmisiä paikasta toiseen, polttaa kodit ja katkoo elämän jatkumoita. Silti romaani tuntuu kertovan vielä enemmän kuulumisesta, ulkopuolisuudesta ja siitä, mitä ihmisestä jää maisemaan ja seuraaviin sukupolviin.

Ehkä juuri siksi luin sitä väistämättä myös oman sukuni tarinaa vasten. Me emme enää voi kysyä kaikkea niiltä ihmisiltä, jotka elivät nämä vuodet. Moni ei olisi vastannut silloinkaan, kun vielä olisi voinut kysyä. Jäljelle jäävät sirpaleet, muistot ja maisemat. Ja joskus kirjallisuus, joka uskaltaa kuvitella niiden varjoihin jääneen hiljaisuuden.

Veli-Matti Oinas:
Varjoon jäänyt maa
Tammi 2026

* Osta kirja Finlandia Kirjasta

Muissa blogeissa:
Amman lukuhetki

Sinua voisi myös kiinnostaa

Katja Kettu: Brita-Kajsa

Tommi Kinnunen: Kaarna

Rosa Liksom: Väylä

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Johanna Laitila: Lilium regale

Rosa Liksom: Everstinna & Monologi: Lapin punaiset hanget

Seuraa Kirjaluotsia

esikoisromaani evakkous historiallinen romaani jatkosota Lappi maaginen realismi sotaromaani talvisota vaikeneminen Varjoon jäänyt maa Veli-Matti Oinas ylisukupolvisuus