menu Menu
Tuuli Salminen: Surulintu
Kotimainen kaunokirjallisuus, Like, Salminen Tuuli, Suomi 16/05/2017 8 kommenttia
Zadie Smith: Swing time Edellinen Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan Seuraava

Rhea ja Raine olivat pitkästä aikaa Korkeavuorenkadulla.

On monta Elleniä. Eilen vieressäni istui se Ellen, jota eniten rakastan. Hän antoi itsestään, ojensi Rhealle lahjoja sanoillaan. Hiuksesi ovat upeat. Olen niin onnellinen siitä, että sait työpaikan. Tulen kanssasi kauppoihin. Sinun värisi ovat ruiskukan sininen ja vahva pinkki, etsimme juuri oikeat sävyt.

Kun he olivat lähteneet, lojuimme vuoteella poikittain.

Ikkunasta tuuli,

linnunpoikasen viserrys,

Ellen niin auki minulle,

minulla vain yksi salaisuus, musertavan painoinen.

Tänä keväänä on tullut luettua aikamoisia tiiliskiviä ja vielä on pinossa odottamassa yksi todellinen järkäle, Paul Austerin uusin romaani 4321, jossa on vaivaiset 1141 sivua. Välissä teki mieli jotain nopeammin sulateltavaa ja siihen tarpeeseen vastasi sopivasti Tuuli Salmisen esikoiskirja Surulintu. Siinä on 264 sivua ja teksti on ilmaisultaan niin tiivistä ja sujuvaa, että kirjan hotkaisi yhdessä päivässä. Aihe ei sinänsä ole keveimmästä päästä. Kirjailija Jaakob Kara on kuolemassa syöpään ja toivoo, että hänen elämänsä kolme naista – vaimo Ellen, sisko Rhea ja siskontytär Miriam – lähentyisivät toisiaan ja auttaisivat toisiaan surussa. Jaakobin elämässä on kuitenkin ollut myös neljäs nainen, salainen suhde, jonka paljastumista Jaakob on varjellut kuolemaansa saakka. Totuuden paljastuminen keskellä suurta surua saa naiset raiteiltaan. Surulintu ei nimestään ja lähtökohdastaan huolimatta ole niinkään surukirja, vaan yhden epäonnisen avioliiton kuvaus.

Ellenistä on vaikea pitää, vaikka hänen neuroottinen käytöksensä osaltaan selittyykin traagisella lapsuudella, jota varjosti pikkuveljen tapaturmainen kuolema. Ellen on dominoiva, ylenkatsova ja todellinen draama queen. Hänen isänsä Eerikki oli kustantamo Werlanderin omistaja, joka vaimonsa kuoleman jälkeen takertui tyttäreensä. Ellen ei ole päässyt karkuun menneisyyden aaveita, sillä hän asuu miehensä kanssa yhä lapsuudenkodissaan Korkeavuorenkadulla, asunnossa, jossa on suljettuja ovia ja pölyttyneitä muistoja. Ellen on nainen, joka ”osaa valita oikeat kupit, lasit, haarukat, veitset, verhot, matot, taulut, vaatteet, mutta ei sanoja”. Hän imee kaiken valon ympäriltään ja jakelee sitä muille vain välähdyksinä. Kirjailijamiehensä työhön hän on puuttumassa jatkuvasti, riitelee henkilöhahmoista ja jopa tyrkyttää mallilauseita. Kälyään Rheaa Ellen ei voi sietää kuin korkeintaan jouluisin. Rhea ja Jaakob ovat boheemin kulttuuriperheen kasvatteja, mutta Rhean valinta elää tavallista duunarin elämää ei saa osakseen seurapiireistä tulevan Ellenin arvostusta. Jaakobin läheinen suhde siskontyttäreen Miriamiin aiheuttaa lapsettomalle Ellenille myös mustasukkaisuuden tunteita.

Jaakobin ja Ellenin välistä kiintymystä on vaikea ymmärtää. Jaakob vaikuttaa sympaattiselta ja hurmaavalta, sekä lukijoiden että ystävien arvostamalta. Hän on mukautuvainen, mikä tietysti auttaa tulemaan toimeen ailahtelevan Ellenin kanssa painostavissa kotioloissa. On ymmärrettävää, että Jaakob etsii vapautta syrjähypystään, mutta toisaalta Jaakob on raukkamainen viedessään petoksensa ja salailunsa niin pitkälle kuin vie. Hän ei pääse itsensä kanssa sopuun siitä, kumpi satuttaa hänen läheisiään enemmän: kertominen vai kertomatta jättäminen. Vielä kuolinvuoteellaankaan Jaakob ei saa totuutta kerrottua, vaan järjestää niin, että Miriamilla on mahdollisuus löytää hänen muistikirjansa ja saada totuus selville hänen poismenonsa jälkeen. Hän jättää naiset selviämään aiheuttamistaan sotkuista keskenään.

Romaanissa on kaikki kohdallaan, mutta jäin silti kaipaamaan sitä kuuluisaa jotain. Rakastan näitä suvun salaisuuksiin perustuvia tarinoita, mutta tällä kertaa tarina oli ennalta-arvattava. Ehkä olen lukenut tämäntyyppisiä kirjoja niin paljon, että osaan jo liian hyvin ennakoida juonenkäänteitä. Henkilöihin olisin myös kaivannut enemmän syvyyttä. Kirja vuorottelee menneen ja nykyhetken välillä ja tarina kerrotaan kolmen ihmisen näkökulmasta. Ellenin ja Miriamin osuudet kerrotaan minäkertojan äänellä ja Jaakobin osuudet ovat päiväkirjamerkintöjä, jotka eivät tunnu kovin päiväkirjamaisilta. Välissä on myös kursiivilla merkittyjä kappaleita  Ellenin lapsuudesta. Nämäkin ovat minäkertojan, lapsen, äänellä. Vierastan välillä kirjoissa minäkertojan käyttöä, sillä se herättää kysymyksen kenelle ja miksi tämä henkilö tarinaansa kertoo. Petina Gappah puhui tästä juuri viikonloppuna HelsinkiLitissä. Hän on ratkaissut asian kirjassaan Muistojen kirja niin, että vankilassa oleva minäkertoja kirjoittaa tarinaansa muistiin asianajajalle auttaakseen tuomionsa kumoamisessa. Surulinnussa hän- tai kaikkitietävän kertojan käyttö minäkertojan sijaan olisi kenties voinut antaa lisää uskottavuutta ja auttaa syventämään henkilökuvauksia.

Kirjan nimi Surulintu viittaa Jaakob Karan samannimiseen romaaniin, joka kertoo Ellenin traagisesta lapsuudesta. Linnut ovat kirjassa esillä myös metaforina. Lintuja rakastava Jaakob näkee kuolemansa lähestyessä toistuvaa unta, jossa tyynen veden pinnalla on joka kerta yksi lintu vähemmän. Tuuli Salminen kirjoittaa kauniisti ja toivon hänen jatkavan sitkeästi kirjoittamisen parissa, jotta hän löytää vielä voimakkaammin oman äänensä. Surulintu on lupaava esikoinen, joka toivottavasti toimii kimmokkeena pyrkiä vielä korkeammalle.

Koska kirjan tapahtumat sijoittuvat aivan kotikulmilleni, Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 27 – Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja.

Tuuli Salminen: Surulintu
Like 2017
Arvostelukappale

Muissa blogeissa:
Annelin kirjoissa
Leena Lumi
Sinisen linnan kirjasto
Taidetarkkailija

esikoiskirja Like Surulintu Tuuli Salminen


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

    1. Tämä oli ihan kiinnostava esikoinen. Istuskelen muuten juuri Korkeavuorenkadulla kahvilassa, jonka rakennus näkyy tuossa vieressä olevassa kuvassa 🙂

  1. Hieno kuva. Onneksi kaikkea vanhaa ei ole purettu pois.
    Surulintu oli harvinaisen vahva esikoisteos, joka parani loppua kohden.

    1. Kiitos Mai, ihme kyllä kuva löytyi iStockPhoto-kuvapankista. En ole siis itse ottanut, vaikka näillä kulmilla asunkin.

  2. Main kanssa olen samoilla linjoilla: parani loppua kohti. Ja siitäkin olen samaa mieltä, että “se jokin” puuttui. Vaan en pakotettuna lukenut loppuun.

    1. On aina vaikea määritellä, mikä se puuttuva “jokin” olisi ollut. Kyllä kirjassa imua oli, luin sen tosiaan päivässä. Ei vaan kolahtanut täysillä, mutta ei aina tarvitsekaan.

  3. Hyvin valittu alkusitaatti sinulla!

    Minulle tämä riitti kaikkineen näin. Ihan valmis työ. Minäkin odotan usein sitä jotain rouheutta tai kliimaksia, mutta jostain syystä tähän en kaivannut mitään muuta. Jokin intuitio minulle kertoo, että halutessaan Tuuli Salminen voi kertoa meille vielä vaikka kuinka räjäyttävän tarinan!

keyboard_arrow_up