Turun Kirjamessut vuosimallia 2019 ovat takana ja on taas perinteisen summauksen aika. Olin messuilla taas koko viikonlopun ja niin paljon tuli seurattua ohjelmaa, että meni hetki sulatellessa. Minä koen mielekkääksi antaa ajatusten hieman muhia messujen jälkeen ja tutkailla rauhassa mitä teemoja kaikesta koetusta nousee esiin ja millaisia siltoja eri keskustelujen välille syntyy. Pääpaino ei siis ole siinä, kuka sanoi mitä missä milloin, vaan ajatuksissa jotka löysivät mielessäni vastinparinsa jostain aivan toisesta keskustelusta. Olisi kiva kuulla kokeeko myös blogini lukijat tämän käsittelytavan mielekkääksi vai toivotaanko niitä perinteisempiä messuraportteja. Kommentoi rohkeasti alle.

“Kirjoittamalla voi palauttaa menetetyn takaisin.”

Minulle messujen kaksi odotetuinta kansainvälistä vierasta olivat venezuelalaissyntyinen Karina Sainz Borgo ja ruotsalainen Jonas Hassen Khemiri. Sainz Borgon esikoisromaani Caracasissa on vielä yö (Aula & Co) kertoo naisesta keskellä yhteiskunnalliseen sekasortoon ajautuvaa Venezuelaa ja ammentaa kirjailijan omista kokemuksista. Olen lukenut kirjan alkuperäiskielellä espanjaksi (La hija de la española), mutta aion lukea sen vielä uudelleen suomeksi. Jonas Hassen Khemiri taas oli puhumassa romaanistaan Isän säännöt (Johnny Kniga), joka kertoo nykyvanhemmuuden haasteista ja sukupolvien välisestä kohtaamattomuudesta.

Elina Hirvosen haastattelussa Sainz Borgo sanoi halunneensa luoda lukijalle kokemuksen siitä, millaista on kun valtavan kaunis synnyinmaa ajautuu äärimmäiseen väkivaltaan ja kaaokseen. Kauneus ja rumuus kietoutuvatkin romaanissa upeasti yhteen. Sainz Borgo uskoo, että romaani puhuttelee kaikkia, jotka ovat joskus menettäneet jotain itselleen tärkeää, oli se mitä tahansa. Erillisessä bloggaajatapaamisessa pääsimme vielä syventämään tätä teemaa. Kirjailija kertoi, että halusi kirjoittaessaan tuoda takaisin asioita, joita on itse menettänyt. Kun hän esimerkiksi ikävöi synnyinmaansa erityistä kirsikkaa, hän kirjoitti tuon kaipauksensa romaaniin. Hän ikään kuin toi kirjan sivuilla takaisin jotain menettämäänsä. Lukija voikin kaikilla aisteilla tuntea Venezuelan värikylläisen maailman, jota suomennoksen upea värikäs kansikin korostaa. Kysyttäessä Venezuelan tulevaisuudesta kirjailija vastasi hätkähdyttävän suoraan: Venezuelaa ei enää ole, demokratiaa ei enää ole. Sainz Borgo on nykyään Madridissa asuva journalisti ja jo hyvin nuorena teki toimittajantöitä yhteiskunnallisesti epävakaassa Venezuelassa, mm. haastatteli oppositiopoliitikkoja vankiloissa. Hän sanoi, että kaikki kaameudet hänen romaanissaan ovat totta. Kyseessä ei siis ole dystopia, niin kuin esimerkiksi osa espanjalaisista lukijoista on luullut. Espanjassa on kuulemma suhtauduttu Venezuelan tilanteeseen hyvin ristiriitaisesti. Ristiriitaisia ovat varmasti myös Sainz Borgon omat tunteet, kun hän on joutunut pakenemaan synnyinmaastaan Espanjaan, jonka sisällissotaa hänen omat isovanhempansa ovat aikoinaan paenneet Venezuelaan. Hurjaa.

Menetettyjen ihmisten, asioiden ja kokemusten palauttamisesta kirjoittamalla puhui myös Jonas Hassen Khemiri. Myös hänen tapansa käsitellä menetyksiä on kirjoittaa ne takaisin eloon. Elämässä ei voi palata taaksepäin, mutta kirjoissa pystyy, niin monta kertaa kuin haluaa. Kirjallisuudessa voi myös tuoda jonkun kuolleista, niin kuin Khemiri tekee uusimmassa romaanissaan Isän säännöt. Yksi kirjan kertojista on kuollut sisar, joka kirjan puolivälissä ilmestyy tarinaan kertomaan miltä tuntuu kun isä on hänet aikoinaan hylännyt. Khemiri sanoi itsekin yllättyneensä siitä, että tämä henkilö olikin lopulta kirjan anteeksiantavin. Hän oli suunnitellut tekevänsä siskosta todella vihaisen ja raivokkaan kostonenkelin, mutta tämä henkilö ei sitten suostunutkaan siihen muottiin. Sisko otti ohjat ja halusi olla ymmärtävämpi isää kohtaan: Et ollut täydellinen isä, mutta yritit edes. Khemiri sanoi nauttivansa kirjoittamisprosessissa eniten juuri näistä hetkistä, kun hänen luomansa henkilöt alkavat viedä tarinaa odottamattomiin suuntiin.

“Kaikki olot menee ohi.”

Yksi messujen kiinnostavimmista keskustelulavoista on aina Turun seudun äidinkielenopettajien osasto, jossa kirjailijat pääsevät koululaisten tentattaviksi. Nuorten tekemät haastattelut ovat aivan mahtavia, miten taitavia kysymyksiä he esittävätkään! Messujärjestäjälle voisikin esittää pyynnön, että lisätkää jatkossa osaston ohjelma myös viralliseen ohjelmaan. Moni hyvä haastattelu menee ohi, kun ohjelma täytyy käydä erikseen osastolta tutkimassa eikä haastatteluja osaa etukäteissuunnittelussa ottaa huomioon.

Koululaisten haastattelemaksi pääsi myös kirjailija Petri Tamminen, joka esitteli ensimmäistä lastenkirjaansa Kun kohtaat avaruusolennon. Valpuri Kerttulan upeasti kuvittama kirja antaa viisaita neuvoja siihen, miten kohdata itselleen vierasta ja voittaa pelkojaan. Tamminen myönsi itse pelkäävänsä esimerkiksi avaruusolioita ihmisiä ja jakoi lohtulauseen, joka on auttanut häntä selättämään monia vaikeita tunteita: “Kaikki olot menee ohi.” Sain sellaisen kuvan tästä lämminhenkisestä haastattelusta, että tämä kirja taitaa olla paljon muutakin kuin lastenkirja. Siitä olikin hyvä jatkaa heti perään Kuisti-lavalle, jossa Petri Tamminen kertoi Nona Ratian haastattelussa sydämeenkäyvästi romaanistaan Musta vyö. Hyvin omakohtainen romaani kertoo isän kuoleman aiheuttamasta romahduksesta ja kuoleman aikuistumisen pelosta.

Tamminen piti upean ylistyspuheen kirjastoille. Hän kertoi kirjaston olleen se ykkösasia, joka nosti masennuksen ja pelkojen kurimuksesta. Tamminen sanoi, että kirjastot ovat paikkoja, joihin voi mennä täysin omana itsenään ilman että kukaan odottaa sinulta yhtään mitään. Kirjastot ovat yhtä aikaa turvallisia ja jännittäviä. Ja kirjat ovat ainoa asia, jonka puoleen voi yön pimeinä tunteina kääntyä. Olen niin samaa mieltä ja välitin nämä terveiset myös kirjastoihmisille Suomen kirjastoseuran osastolla.

Petri Tamminen puhui oman romaaninsa ohella myös poikansa esikoisromaanin herättämistä tunteista. Kaksi päivää aiemmin olinkin ollut samalla lavalla kuuntelemassa Antti Rönkää, jonka esikoisromaani Jalat ilmassa kertoo hyvin omakohtaisen tarinan koulukiusaamisesta. Isä on tietysti ylpeä siitä, että poika kirjoittaa niin upeasti ja on löytänyt oman tyylin kirjoittaa. Kun isä kirjoittaa lauseita, poika kirjoittaa tarinoita. Minä pidän molemmista kirjoitustavoista ja odotan mielenkiinnolla Röngän romaanin lukemista. Ylpeyden lisäksi kirja on aiheuttanut perheessä myös muunlaisia tunteita, sillä koulukiusaamiseen kuuluu myös se, etteivät vanhemmat ole huomanneet sitä. Tosin se on valitettavasti monen kiusaamista kohdanneen vanhemman asema, sillä kiusaamista osataan kyllä salailla. Nyt isä ja poika ovat kirjoittaneet toisilleen kirjeitä puolentoista vuoden ajan ja nämä kirjeet julkaistaan tammikuussa kirjana Gummeruksen toimesta. Kirjeitä kirjoittaessaan he eivät ole ajatelleet niitä julkaistaviksi, joten ne saattavat olla varsin intiimejä. Tosin Tamminen sanoi, että vaikka niistä saisi sellaisen kuvan, että he ovat pojan kanssa läheisiä, Antti ei kuulemma vastaa hänen puheluihinsa. Yritänkin tässä nyt toimia välittäjänä: Antti, soita isällesi tai ainakin vastaa puheluihin. Isäsi on hieno mies 😊 Ja kiitos vielä Petrille kauniista palautteesta, jota annoit blogistani. Sen voimalla jaksan jatkaa taas hetken tätä rakasta mutta aikaavievää harrastusta. Ja kun turhautuminen taas iskee, ajattelen: Kaikki olot menee ohi.

Kirjallisuus ei synny tyhjiössä

Kirjeenvaihtokavereita löytyy kotimaisista kirjailijoista lisääkin. Juha Itkonen ja Kjell Westö olivat messuilla kertomassa uudesta kirjastaan 7 + 7 – Levottoman ajan kirjeitä. Tämä ei ole spontaanista kirjeenvaihdosta syntynyt teos, vaan kustantaja Otava on ehdottanut kirjailijoille ajatusta, jonka he ottivat mielenkiinnolla vastaan. Itkonen on nuorena toimittajana haastatellut jo menestystä saavuttanutta Westötä ja nyt parikymmentä vuotta myöhemmin he kirjoittavat toisilleen kirjeitä kaikesta mahdollisesta. Käsittelyyn pääsevät esimerkiksi isyys, ilmastonmuutos, Yhdysvallat, kulttuurinen omiminen ja #metoo. Molemmat ovat kirjoittaneet omalla äidinkielellään ja Westön kirjeet on suomentanut Laura Beck. Niina Repo haastatteli näitä kirjeiden kautta ystävyyttään syventäneitä kirjailijoita ja kehui erityisesti kirjeiden levollista ja rauhassa eri puolilta asioita pohtivaa luonnetta. Vaikka miehet ovatkin tienneet kirjeiden päätyvän julkaistavaksi, he ovat pantanneet kirjeiden sisältöä mahdollisimman pitkään kustantajalta, jotta niiden sisältöön ei liikaa vaikutettaisi. Vaikuttaa siltä, että he ovat onnistuneet kirjoittamaan riittävällä avoimuudella ja haavoittuvuudella, jotta kirjeistä välittyy aito eikä laskelmoitu vaikutelma. Täytyypä lukea ja ottaa itse selvää.

Yksi teema, jota he käsittelevät kirjeissään, on kritiikin vaikutus kirjailijaan. Itkosen kohdalla erityisesti eräs lehtikritiikki hänen romaanistaan haavoitti niin, ettei hän pystynyt pariin vuoteen kirjoittamaan fiktiota. Tämä on rohkea avautuminen ja kiinnostavaa myös näin kirjoista bloggaavan näkökulmasta. Ainahan sitä miettii varsinkin kotimaisista kirjoista kirjoittaessaan, miten kirjailija sen ottaa vastaan. Piirit kun ovat niin pienet täällä Suomessa. Itse pyrin aina perustelemaan kaikki mielipiteeni, ilkeyttäni en mitään tyrmää. On toki inhimillistä ja ymmärrettävää, että palautteesta voi pahastua tai lamautuakin, itsellänikin on vastaavia kokemuksia. Kyse on häpeän pelosta ja tarpeesta tulla hyväksytyksi. Toisaalta ajattelen, että taideammattiin (tai mihin tahansa ammattiin tai ylipäätään ihmisenä olemiseen) kuuluu kyky ottaa palautetta vastaan. Ammattilainen jättää asiattomat palautteet omaan arvoonsa ja asialliset käsittelee ja kysyy itseltään voisiko niissä olla jotain perää ja miten jatkossa voisin kehittyä tuon palautteen perusteella.

Tätä sivusi myös Tuomas Kyrö keskustelussa, jossa WSOY:n Anna-Riikka Carlson haastatteli Kyröä, Pajtim Statovcia ja Matti Rönkää kirjailijan ja kustantajan suhteesta. Kyrö oli sitä mieltä, että (etenkin kustannustoimittajan) palautteen tarkoitus ei ole varmistaa kirjailijalle hyvä mieli, vaan sen tarkoitus on saada aikaan mahdollisimman hyvä kirja. Kirjallisuus ei synny vain kirjailijan päässä, vaan tarvitaan myös muita ihmisiä, jotta kirja löytää lukijansa. Jokaisella näistä kirjailijoista oli vähän erilaiset tyylit toimia yhteistyössä kustantajan ja kustannustoimittajan kanssa ja se myös vaihteli saman kirjailijan eri teosten välillä. Pajtim Statovci kertoi, että oli uudesta Bolla romaanistaan saanut kustannustoimittajalta hyvin aikaisessa vaiheessa tiedon, ettei mitään päälinjoja tarvitse muuttaa. Hän päätti muuttaa ne kuitenkin, kun ei kukaan kerta pakottanut. Kirjailijoilla oli myös konkreettisia toiveita kustantamojen suuntaan. Kaikki olivat samaa mieltä siitä, että kokouksia saisi olla vähemmän. Tähän toiveeseen varmasti yhtyy moni muukin kuin kustannusalalla toimiva 😉 

Empatiaa lukemalla

Tunnen toki empatiaa kirjailijoita kohtaan, jotka altistavat itsensä ja sydänverellä luomansa sanat meidän lukijoiden kritiikin alaisiksi. Empatiasta keskusteltiin messuilla myös toisesta näkökulmasta. Voiko empatiaa opetella lukemalla, kysyttiin keskustelussa, jossa asiaa olivat pohtimassa kirjailija Elina Hirvonen, filosofi Elisa Aaltola ja Lukukeskuksen toiminnanjohtaja Ilmi Villacís. Moderaattorina toimi Pakolaisavun Ida Schauman. Puolessa tunnissa keskustelijat onnistuivat käsittelemään teemaa todella monipuolisesti. He totesivat esimerkiksi, että tutkitustikin syvälukutaidon heikkeneminen lapsilla ja nuorilla johtaa empatiavajeeseen ja ilmenee esimerkiksi kiusaamisena. Vahva lukutaito suojaa mielivallalta ja antaa työkaluja erilaisuuden ymmärtämiseen.

Toisaalta empatia voi myös vahvistaa sisäryhmäajattelua, eli empatiaa koetaan helpoiten itseä lähellä olevia kohtaan. Pidämme niiden puolia, jotka jo kuuluvat omaan viiteryhmäämme. Sosiaalisen median entisestään vahvistama kuplautuminen voi johtaa siihen, että emme arjessamme kohtaa niitä ihmisiä, jotka tulevat oman kuplamme ulkopuolelta. Vihapuhetta vahvistetaan yhteiskunnassa järjestelmällisesti. Keskustelijat peräänkuuluttivatkin tähän vastaiskua, empatian legitimointia ja järjestelmällistä vahvistamista. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että empatia kannattelee yhteiskuntaa ja empatiavajetta olisi hyvä lähteä purkamaan järjestämällä mahdollisuuksia erilaisten ihmisten kasvokkaisille kohtaamisille. Itse kommentoin tähän, että näiden kasvokkaisten kohtaamisten rinnalla tärkeä voimavara empatian lisäämiseen on kaunokirjallisuuden lukeminen. Kaunokirjallisuuden kautta voi tutustua erilaisten ihmisten maailmankuviin ja kohtaloihin ja kokea ne vahvasti samastumalla erilaisiin päähenkilöihin. Elina Hirvonen sanoi pyrkivänsä antamaan kirjoissaan äänen sellaisille henkilöille, joita ei voi suoraan palauttaa mihinkään tiettyyn ryhmään, niin että heidät voitaisiin nähdä kokonaisina ja samastuttavina henkilöinä.

Miten sitten saada ihmiset lukemaan kirjoja, joista empatiaa voisi oppia? Lukukeskuksen Ilmi Villacís painotti, miten tärkeää lapsille on lukea ja antaa lukevan aikuisen malli. Lukutaidon edistämistä ja saatavuutta kaikille ihmisille edistää myös selkokirjallisuuden parissa työtä tekevät. Minulla olikin ilo olla mukana seuraamassa tilaisuutta, jossa ystäväni ja bloggaajakollegani Tuija Takala vastaanotti Seesam-palkinnon selkokirjallisuuden edistämisestä. Tuija on ammatiltaan suomen kielen opettaja ja hän julkaissut useita selkokirjoja ja tehnyt selkomukautuksia. Hän on toiminut monta vuotta myös selkokirjallisuustyöryhmän puheenjohtajana. Palkinto meni oikeaan osoitteeseen, onnittelut vielä Tuijalle!

Vaikeneminen kiehtoo Teoksen kirjailijoita

Teos-kustantamon uutuusromaaneista moni tuntuu pyörivän vaikenemisen teeman ympärillä. Kirjailijat ja heitä jututtaneet kustantamon edustajat eivät onneksi jääneet sanattomiksi, vaan juttua olisi riittänyt pidempäänkin keskusteluun. Jussi Tiihonen haastatteli monisanaisesti Finlandia-palkittua kirjailijaa Riikka Peloa tämän uudesta romaanista Kaikki elävä. Romaani kertoo paperittomasta turvapaikanhakijasta, väkivallan kohteeksi joutuvasta teinitytöstä sekä tytön äidistä, joka seuraa tyttärensä vajoamista täyteen mykkyyteen. Väkivallan mykistämä teini ja yhteiskunnan vaientama pakolainen löytävät toisensa ja löytävät sanattomuutensa keskellä aivan uudenlaisen kielen ja yhteyden. Kuulostaa kiehtovalta, miten Pelo on onnistunut kirjoittamaan yli 600-sivuisen järkäleen sanattomuudesta.

Myös Mikko Rimminen on ottanut kirjalliseksi haasteeksi puhumattomuuden. Romaani Jos se näyttää siltä on surumielinen kuvaus surumielisestä herra Lyystä, jonka menneisyys pakottaa vaikenemaan. Osallistuessaan taloyhtiön kekkereihin tämä niukkasanainen herra ajautuu yhä syvemmälle väärinkäsitysten labyrinttiin. Rimminen ei ole taaskaan päästänyt itseään vähällä, sillä kerrontaratkaisuna on koko teoksen läpi päähenkilöä sinutteleva kertoja, joka armottomasti kertoo kaikki ne tunteet joita herra Lyy missäkin tilanteessa kokee, tahtomattaankin. Kuulostaa konstikkaalta, mutta kiehtovalta. Rimmistä haastatteli myös Jussi Tiihonen.

Myös Monika Fagerholm on tarttunut vaikenemisen aiheeseen uudessa romaanissaan Kuka tappoi bambin?. Nina Paavolaisen haastattelussa hän ei vaiennut vaan otti ohjat ja pohti miksi ihmisten on niin vaikea puhua seksuaalissävytteisistä rikoksista ja kuinka niille asioille löydettäisiin kieli, jolla niistä voisi yhteiskunnassa puhua ilman pelkoa häpeästä ja syyllistämisestä. Romaani kertoo erästä yhteisöä ravisuttaneesta nuorten keskuudessa tapahtuneesta joukkoraiskauksesta, josta moni tietää mutta lähes kaikki vaikenevat. Taustalla on myös ajatus, että hyväosaisten piireissä tapahtuvia asioita painetaan pimentoon, tekijöitä suojellaan. Romaani tapahtuu nykyajassa ja rikos on tapahtunut vuosia aiemmin. Syyllisyys ja häpeä eivät kuitenkaan katoa.

Naamioiden takaa

Messujen yhtenä poikkitaiteellisena teemana kulki tänä vuonna teatteri. Teema nivoutuikin luontevasti kirjamessujen muuhun ohjelmaan. Teatteriteeman yhtenä kirkkaana tähtenä loisti Seela Sella, jota kuultiin sekä avajaisissa että Jenni Haukion haastattelemana teemasta Elämäni kirjat. Sellalle runous on ollut aina lähellä sydäntä. Rakastamansa Lauri Viidan ja muiden klassikkojen rinnalla hän kehotti yleisössä olleita harmaapäitä kääntymään ennakkoluulottomasti raplyriikan pariin. Se on tämän päivän runoutta! Yhtenä elämänsä kirjana Sella esitteli Viktor Franklin kirjaa Ihmisyyden rajalla, jonka repaleisista kansipapereista näki kuinka tärkeä kanssakulkija se on hänelle ollut. Hän myös kehotti kokeilemaan sellaista leikkiä, jossa avataan lähin kirja sattumanvaraisesti ja luetaan siitä ensimmäinen silmiin osuva lause. Sitä voi sitten makustella ja kehitellä ajatusta eteenpäin. Minulla oli tätä kirjoittaessani lähimpänä Petri Tammisen Musta vyö ja siitä osui ensimmäisenä silmään lause: Ja tämän tiedon kehät laajenevat avaruuteen asti. Lähteköön siis tämä tekstini laajenemaan avaruuteen saakka 😄

Jenni Haukion haastattelussa elämänsä kirjoista kertoi myös Elina Knihtilä. Hänen kirjahyllystään löytyy kuulemma paljon kirjoja diktaattoreista ja suurmiehistä, mm. Urho Kekkosesta, Stalinista ja Hitleristä. Hänen unelmansa on kuulemma joskus saada esittää Urho Kekkosta. Tätä oli kiinnostava peilata keskusteluun, jota Knihtilä itse johti teemasta tasa-arvo ja feminismi teatterissa ja kirjallisuudessa. Mukana keskustelemassa olivat Kaarina Hazard, Laura Birn ja Zaida Bergroth. Keskustelun alaotsikosta poiketen keskiössä oli etenkin elokuvatuotannot, mikä osaltaan tietysti johtui keskustelijoiden kokoonpanosta. Kiinnostavaa oli erityisesti keskustelu vahvojen naisten rooleista. Kun naisnäyttelijät kyllästyivät esittämään kauniita ruumiita ja hiljaisia katseen kohteita, he vaativat näytelmiin ja elokuviin vahvojen naisten rooleja. Tällaisia rooleja alkoikin syntyä, mutta samalla vahva nainen alkoi yhä useammin tarkoittaa kovaäänistä, tilaa vievää ja maskuliinisesti käyttäytyvää naista. Koodinimellä “vahvan naisen rooli” miesohjaajat ja -käsikirjoittajat onnistuivat kuulemma myymään naisille mitä tahansa ja Knihtilä itse totesi kymmenen vuoden ajan esittäneensä niitä komentelevia naisia. Miehille jäi edelleen ne kokonaisen ihmisen monisyisemmät roolit. Nyt niitä onneksi alkaa löytyä naisillekin, kun esimerkiksi Laura Birn nähdään pian valkokankaalla Helene Schjerfbeckinä ja Zaida Bergroth ohjaa seuraavaksi elokuvan Tove Janssonista. Silti kassamagneetteina pyörii edelleen alkoholistimuusikoiden rillumareiseikkailuja. Tuntuu siltä, että elokuvamaailma laahaa tässä suhteessa perässä verrattuna kirjallisuuteen ja teatteriin. Kirjoista ja teattereista suurnaisia ja monitahoisempia naiskuvauksia löytyy helpommin.

Teatterinjohtajat Esko Roine, Asko Sarkola ja Maarit Pyökäri keskustelivat erilaisista teatterin ilmiöistä vuosikymmenten saatossa. Keskustelua johti Turun Kaupunginteatterin toimitusjohtaja Arto Valkama. Keskustelua käytiin kovalla äänellä esimerkiksi teatterin demokratisoitumisesta ja kesäteatteriperinteestä, joka on aika poikkeuksellista muuhun maailmaan verrattuna. Teatterin suosio pitää pintansa, sillä livetilanne on aina erityinen ja teatterin taika syntyy yhteistyössä yleisön kanssa. Keskustelussa sivuttiin hieman myös #metoo-liikettä, joka on ravistellut myös teatterialaa. Enimmäkseen yleisöä kyllä hauskuutettiin Esko Roineen sutkautuksilla. Tarina Roineen harrastajanäyttelijänä ja vapaapalokuntalaisena toimineesta isoisästä sai salin puhkeamaan spontaaniin nauruun. Ensi vuonna messujen poikkitaiteellisena teemana on musiikki, sitä seuraavana kuvataide. Saa nähdä millaisia upeita keskusteluja niiden teemojen ympäriltä saadaan nauttia.

Kiitos Turun Kirjamessut ja kaikki, joita sain kohdata! Ensi vuonna uudestaan!

#kirjamessut kirjatapahtumat messuraportti Turun Kirjamessut