menu Menu
Tommy Orange: Ei enää mitään
Aula & co, Käännöskirjallisuus, Orange Tommy, Yhdysvallat 09/12/2020 3 kommenttia
Alka Joshi: The Henna Artist Edellinen Durian Sukegawa: Tokuen resepti Seuraava

Hänen edessään ja takanaan on satoja tanssijoita. Niin myös hänen vasemmalla ja oikealla puolellaan. Häntä ympäröivät intiaaniudelle tyypilliset värit ja kuviot, värien vähittäinen vaihtuminen toisiksi väreiksi, geometrisesti järjestetyt paljetit kiiltävissä materiaaleissa ja nahassa, sulat, helmet, nauhat, höyhenet ja harakan, haukan, variksen ja kotkan sulat. Kaikkialla on sulkapäähineitä, pullokurpitsoja, tiukuja ja rumpukapuloita, metallikelloja, tikansulkia nuolissa ja kepeissä, nilkkakoruja, putkihelmivöitä, hiussolkia, rannekoruja ja täydellisiksi ympyröiksi levitettyjä tanssivöitä. Hän katselee, kun ihmiset osoittelevat toistensa juhlavarusteita. Hän on kuin vanha farmariauto autonäyttelyssä. Hän on teeskentelijä. Hän yrittää karistaa tunteen mielestään. Hänellä ei ole varaa tuntea itseään teeskentelijäksi, koska silloin hän todennäköisesti käyttäytyy kuin teeskentelijä. Saavuttaakseen oikean tunteen ja päästäkseen sisälle rukoukseen on huijattava itseään lopettamaan ajattelun. Lopettamaan näyttelemisen. Jättämään kaiken sikseen. Tanssimaan kuin ajalla ei olisi muuta merkitystä kuin mitata tahtia tanssijan tanssiessa kuin aika keskeytyisi, katoaisi ja kuluisi loppuun tai vaihtuisi tyhjyyden tunteeseen jalkojen alla tanssijan hypätessä ja kumartuessa ilmassa kuin yrittäisi väistää ilmaa ympärillään, tanssijan lentäessä koko olemuksellaan, sulkien suhistessa vuosisatoja vanhoja kaikujaan. On tanssittava aidosti, jotta voi esiintyä ja voittaa. Tämä on kuitenkin vasta sisäänmarssi. Tuomareita ei ole. Orvil hypähtelee hieman ja laskee käsivartensa. Kohottaa kätensä ja yrittää astella keveästi. Kun hän alkaa nolostua, hän sulkee silmänsä. Hän kieltää itseään ajattelemasta. Hän ajattelee jatkuvasti ajatusta. Älä ajattele. Hän avaa silmänsä ja näkee toiset ympärillään. He ovat pelkkiä sulkia ja liikettä. He ovat kaikki yhtä tanssia.

Tommy Orange: Ei enää mitään

Yhdysvalloissa vietettiin marraskuun lopussa Kiitospäivää, joka on siellä yksi vuoden tärkeimpiä perhejuhlia. En ole tullut tarkemmin ajatelleeksi, mitä amerikkalaiset itse asiassa kalkkunoidensa äärellä juhlivat. Tiesin, että Thanksgiving-päivän tarkoitus on kiittää Jumalaa sadosta ja siitä että nälkää näkevät uudisasukkaat onnistuivat 1600-luvulla pysymään hengissä Uudessa Maailmassa alkuperäisväestön avulla. Vuonna 1623 Iso-Britanniasta vainoja paenneet puritaanit ja Wampanoag-heimon jäsenet päällikkö Massasoitin johdolla viettivät yhteistä Kiitospäivän juhlaa, jota pidetään perinteen alkuna. Tokihan siitä voi ja kannattaa olla kiitollinen, että haastavista ajoista on selvitty yhteisvoimin. Sellainen viesti varmasti lämmittää myös näinä nykyisinä vaikeina aikoina. Mutta. Mitä tapahtuikaan tuon ensimmäisen yhteisen aterian jälkeen? Aivan sattumalta luin kiitospäivänä Tommy Orangen esikoisromaania Ei enää mitään ja olin jo prologin jälkeen aivan puulla päähän lyöty. Tämän kirjan luettuani Kiitospäivä saa aivan uuden merkityksen ja minua puistattaa ajatella perheitä kalkkunoidensa ääressä juhlimassa tätä:

Vuonna 1637 neljästäsadasta seitsemäänsataan pequotia kokoontui vuosittaiseen vihreän maissin tanssiinsa. Siirtolaiset piirittivät heidän kylänsä, sytyttivät sen tuleen ja ampuivat kaikki pakoa yrittäneet pequotit. Seuraavana päivänä Massachusettsin lahden siirtokunta järjesti juhlaillallisen ja kuvernööri julisti päivän kiitospäiväksi. Samanlaisia kiitospäiviä juhlittiin kaikkialla missä tapahtui, kuten sanottakoon, ”onnistunut joukkomurha”. Eräässä Manhattanilla vietetyssä kiitosjuhlassa ihmisten kerrotaan potkineen pequotien päitä pitkin katuja kuin jalkapalloja.

Tämä on vain yksi esimerkki kirjassa kerrotuista brutaaleista tavoista viettää kiitospäivää tuon ensimmäisen yhteisen juhlan jälkeen. Nuo ensimmäiselle aterialle osallistuneet intiaanit saivat kutsun vielä toistamiseen, mutta sinä iltana kuoli 200 intiaania nautittuaan tuntematonta myrkkyä. Ymmärrettävistä syistä Kiitospäivän juhlinta ei ole alkuperäisväestölle samanlainen juhla kuin muille. Heille se tarkoittaa alkua intiaanisodille ja oman kansan systemaattiselle tuholle ja riistolle. Vaikea ymmärtää, ettei Kiitospäivän perinnettä ole kyseenalaistettu laajemminkin.

Tommy Orange on itse cheyenne- ja arapaho-heimojen jäsen ja kotoisin Oaklandista. Tämä ravisuttava esikoisromaani oli ilmestymisvuonnaan 2018 ehdolla Pulitzerin saajaksi ja palkittiin American Book Awardilla. Pisteliään ironiseen sävyyn kirjoitetun historiallisen prologin jälkeen Ei enää mitään siirtyy seuraamaan kahdentoista urbaanin intiaanin valmistautumista Oaklandin stadionilla järjestettävään powwow-tanssijuhlaan. Heti alussa käy ilmi, että juhlan palkintokassa aiotaan ryöstää. Yksi ryöstöön sotketuista on 21-vuotias Tony Loneman, joka kärsii sikiön alkoholisyndroomasta eli äidin raskaudenaikaisen alkoholinkäytön seurauksena saadusta kehitysvammasta. Päihdeongelmat yhdistävät monia muitakin romaanin henkilöitä. Jacqui Red Feather on päihdetyöntekijä, joka ei itse ole onnistunut olemaan raittiina kuin lyhyitä aikoja. Päihdetyöntekijöiden konferenssissa hän osallistuu AA-kokoukseen oltuaan 11 päivää raittiina. Hän on isoäiti kolmelle pojalle, jotka ovat hänen siskonsa Opalin huostassa. Poikien äiti eli Jacquin ainoa tytär on kuollut huumeisiin. Nyt Jacqui aikoo viimein nousta surunsa ja alkoholisminsa sumusta ja ottaa askeleen kohti perhettään. Yllättäen prosessia edesauttaa mies menneisyydestä, jota Jacqui saa vaihtoehtoisesti joko syyttää tai kiittää tilanteestaan. Jacquin ja Harveyn kohtaamista ja sen aiheuttamia reaktioita kuvatessaan Orange osoittaa, että anteeksianto on mahdollista ja katkeruudesta voi päästää irti kun on valmis aidosti kuuntelemaan.

Orangen kerrontapaletti on ilahduttavan monisävyinen. Hän käsittelee rujoja ja kolhittuja hahmojaan empaattisesti ja ymmärrystä hakien, mutta ei suinkaan kaunistellen. Lyyrinen herkkyys ja groteski realismi kietoutuvat toisiinsa tekstissä, jota tekee mieli vetää suoraan suoneen. Aluksi henkilöiden mukaan nimetyt luvut tuntuvat toisistaan erillisiltä tarinoilta, mutta loppua kohden ne alkavat kietoutua yhä läheisemmin toisiinsa. Näkökulmia siis riittää ja henkilöissä on välillä vaikea pysyä perässä, varsinkin kun monella heistä on niin samankaltaisia kokemuksia: rikkinäisiä perheitä, päihdeongelmia itsellä tai läheisellä, epätietoisuutta vanhemmista tai perimästä, sairautta, syrjintää tai ajautumista rikollisuuteen. Osa on ylpeä taustastaan, osa häpeää tai haluaisi unohtaa juurensa. Elämä natiivina nyky-Amerikassa ei ole ruusuilla tanssimista, mutta juuri tanssi on se, joka tuo nämä elämän murjomat yhteen. Osa heistä on mukana järjestämässä powwow-juhlaa, osa osallistuu tanssien tai rumpua soittaen, osalla on vain pahat mielessään. Tanssin hurmos vaihtuu äkillisesti täyteen paniikkiin ja jälleen monen intiaanin elämä päättyy luotisateeseen. Kauhun ja epätoivon keskellä tapahtuu kuitenkin myös yllättävää eheytymistä, ihmiset kurottavat toisiaan kohti ja löytävät uudelleen kadonneita yhteyksiä, antavat elämälle ja toisilleen uuden mahdollisuuden. Viimeinen tunne on toivo. Ja lukijalla kiitollisuus siitä, että saa lukea näin vaikuttavaa kirjallisuutta.

Tommy Orange:
Ei enää mitään
There There (2018),
suom. Jussi Korhonen
Aula & co 2020
Kirjastolaina

Muissa blogeissa:
Kirjojen keskellä
Oksan hyllyltä
Tarukirja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

alkuperäiskansat Ei enää mitään esikoisromaani intiaanit Kiitospäivä mielenterveys päihdeongelmat syrjintä Thanskgiving Tommy Orange Yhdysvallat


Edellinen Seuraava

Vastaa

  1. Tuosta 1637-verilöylystä luin taannoin Anya Setonin Jumalan maa -kirjasta hieman toisin sanoin ja teemoin mutta yhtä lailla vavahduttavasti. Tuo yhdistäminen Kiitospivään tosin oli uutta. Tämä kiinnostaisi Amerikan alkuperäisväestön vuoksi, mutta saattaa olla liian rankkaa toisaalta.Kiitos kun esittelit. Pidän mielessä ja jos tulee vastaan, niin voin ainakin vilkaista.

    1. Tuo Setonin kirja onkin minulle uusi tuttavuus, kiitos vinkistä. Tätä Orangen kirjaa voin kyllä suositella, todella vaikuttava lukukokemus sekä kerronnaltaan että teemaltaan.

      1. Setonin kirjan koko nimi oli Jumalan oma maa. Ihan vain korjauksena edelliseen viestiini.

keyboard_arrow_up