Anyway, the older, longer, sluggish Marithe had looked up at the stars and asked her mother, who was sitting in the chair opposite, whether it would come back, this sense of being inside your life, not outside it?

Claudette had put down her book and thought for a moment. And then she had said something that made Marithe cry. She’d said: probably not, my darling girl, because what you’re describing comes of growing up but you get something else instead. You get wisdom, you get experience. Which could be seen as a compensation, could it not?

Marithe felt those tears pricking at her eyelids now. To never feel that again, that idea of yourself as one unified being, not two or three splintered selves who observed and commented on each other. To never be that person again.

Irlantilaiskirjailija Maggie O’Farrell on kirjoittanut seitsemän romaania, joista on tähän mennessä suomennettu kaksi: Käsi jota kerran pitelin (S&S 2013) ja Varoitus tukalasta helteestä (S&S 2014). Nyt täytyy tunnustaa, etten ole noihin kirjoihin tarttunut pelkästään siitä syystä, että suomennosten kansikuvat viittaavat niin vahvasti sen tyyppiseen viihdekirjallisuuteen, joka ei sytytä minussa lukuhaluja. Se on sääli, sillä luettuani nyt O’Farrellin uusimman romaanin This Must Be the Place (2016), huomaan, että O’Farrell kirjoittaa taitavasti ja minua kiinnostavista aiheista: ihmisten haavoittuvuuksista, perheiden salaisuuksista, surun ja menetyksen kanssa elämisestä, rakastamisen vaikeudesta ja ihmisenä kasvamisesta. Tämä oli siis ensimmäinen kosketukseni O’Farrellin tuotantoon, mutta ei varmasti jää viimeiseksi.

Daniel Sullivanin elämä on kovin mutkikasta. Amerikkalainen kielentutkija asuu Irlannissa syrjäisellä maatilalla eksentrisen vaimonsa Claudetten kanssa, joka on paossa entistä elokuvatähden elämäänsä. Claudettella ja Danielilla on kaksi yhteistä lasta, Marithe ja Calvin, jotka elävät hyvin suojattua ja eristäytynyttä elämää Irlannin nummien ja rantajyrkänteiden ympäröimänä. Claudettella on myös edellisestä suhteesta poika Ari, joka kärsii änkytyksestä eikä ole nähnyt isäänsä sen jälkeen, kun äiti häipyi jälkiä jättämättä 4-vuotiaan pojan kanssa. Danielilla taas on edellisestä avioliitostaan kaksi lasta Californiassa, Niall ja Phoebe, joita hän ei ole nähnyt vuosiin. Kaiken kukkuraksi matkalla New Yorkiin vihaamansa isän 90-vuotisjuhliin, hän saa yllättäen kuulla ensirakkaudestaan Nicolasta jotain, joka saa hänet raiteiltaan ja etsimään pakonomaisesti vastauksia avioliittonsa kustannuksella.

Kirjassa liikutaan ympäri maailmaa, hypitään ajassa edestakaisin ja vaihdetaan kertojanäkökulmia tiuhaan tahtiin. Uusia henkilöitä esitellään pitkin matkaa, ihan viime metreille saakka. Jokaisen luvun alussa kerrotaan vuosiluku, paikka ja kenen näkökulmasta nyt on kyse. Tein pienen laskutoimituksen ja sain kasaan ainakin 14 eri vuosilukua ja 15 eri henkilöä. Lisäksi lukujen sisällä saatetaan hyppiä menneeseen ja tulevaan ja esitellä lisää sivuhenkilöitä. Suurin osa tapahtuu 80-, 90- ja 2000-luvuilla, mutta käväistään siellä myös vuodessa 1944 ja tuoreimmat kuulumiset ovat vuodelta 2016. Aikamoinen sillisalaatti siis, mutta ällistyttävän hyvin O’Farrell onnistuu ylläpitämään intensiteettiä ja nivomaan kaikki tarinanpätkät ja henkilöt toisiinsa. Kirjan lukeminen on kuin istuisi vuoristoradassa, luvun alussa menee hetki kiivetessä ja orientoituessa (kuka? mitä? missä? milloin?), kunnes taas pääsee kärryille ja syöksyy hurmiosta kiljuen mukaan tarinan imuun.

Jokaisella kirjan henkilöllä on omat haavoittuvuutensa. On hylkääjiä ja hylättyjä, lapsettomuutta ja pettämistä, alkoholismia ja syömishäiriöitä, änkytystä ja eskeemaa, surua ja menetyksiä, sanottuja ja sanomatta jätettyjä sanoja. Mutta on myös paljon rakkautta, lämpöä ja kaipausta, muistamisen arvoisia hetkiä. Kaiken hapuilun ja etsinnän tuloksena, Daniel ja Claudette oppivat tärkeän läksyn: “We must pursue what’s in front of us, not what we can’t have or what we have lost. We must grasp what we can reach and hold on, fast.”  Joskus on käytävä kaukana nähdäkseen lähelle tarpeeksi kirkkaasti. Daniel käy kirjan loppupuolella Boliviassa suolatasangoilla, mistä tähän juttuun kuvaksi valitsemani erikoinen maisema on. Tuossa maisemassa luulisi tosiaan saavansa perspektiiviä asioihin. 

O’Farrell kirjoittaa kauniisti ja vaivattomasti. Osa luvuista voisi toimia myös erillisinä novelleina. Jokainen kirjan henkilö, oli hän sitten pääosassa tai vain ohimenevä tuttavuus, välittyy lukijalle selkeästi omana ainutlaatuisena persoonanaan. Silti koin, että pieni tiivistys ei olisi ollut pahitteeksi ja osan henkilöistä olisi voinut jättää hyvin pois tarinan kärsimättä. Mietin esimerkiksi, miksi Claudetten entisen miehen alaiselle oli annettu kokonaan oma lukunsa. Tai miksi lopussa kerrottiin niin yksityiskohtaisesti erään Rosalindin elämäntarina, jolla ei ollut mitään tekemistä Danielin ja Claudetten kanssa. Ja vaikka vuodesta 1944 alkava tarina Danielin äidistä oli ihan koskettava, ei sillä tuntunut olevan kovin paljon yhtymäkohtia varsinaisen juonen kanssa. Toisaalta taas Danielin edellisestä vaimosta ja kahden lapsen äidistä ei kerrottu juuri mitään, en ainakaan muista lukeneeni edes miten ja milloin he tapasivat. Myös Danielin ensirakkaus Nicola jää aika ohueksi hahmoksi, vaikka häneen liittyvä uutinen on keskeinen katalysaattori Danielin alamäessä.

Maggie O’Farrell on tunnetusti Suomi-fani. Lukemani lehtihaastattelun mukaan O’Farrell on lapsena ihastunut Muumi-kirjoihin ja myöhemmin perheensä kanssa Suomessa lomaillessaan rakastunut suomalaiseen luontoon. Hänen kirjassaan Käsi jota kerran pitelin yksi päähenkilöistä onkin suomalaistaustainen. This Must Be the Place -kirjassa Suomesta on päässyt mukaan ainakin yksi Marimekko-laukku, jopa ihan kuvan kanssa, sillä kirjan erikoisimpiin kokeiluihin kuuluu kuvallinen huutokauppakatalogi. Tällä kertaa O’Farrell on ottanut vaikutteita myös naapurimaastamme. Pientä huvittuneisuutta aiheutti kuuluisa ruotsalainen elokuvaohjaaja Timou Lindstrom, joka keräilee kanttarelleja Dalslandissa järven rannassa sijaitsevalla sommerstugallaan ja jonka tuotantoyhtiön nimi on osuvasti Lagom Films. Vaikka This Must Be the Place tuntui välillä kurottavan vähän liiankin moneen paikkaan yhtäaikaa, lopputulos oli kuitenkin paljon parempi kuin lagom.

Maggie O’Farrell: This Must Be the Place
Tinder Press 2016.

Maggie O'Farrell This Must Be the Place