Maybe you’ve never heard of my mother. Or maybe you followed the Belen case and formed an opinion of her years ago. Maybe you’ve seen her face, that unflattering picture from her Repopulation file that ended up all over the news. How sinister she must seem to you, the shock of hair clouding her forehead, the bloodshot eyes which, in that one picture, admittedly looked a little crazy.

My mother was a small, sinewy, dark-haired woman. In another life she might have been a jockey, but in this one she’d been a mechanic, a carpenter, and, for a little while one unfortunate summer, a hoof scraper.

She was an agile, quick-thinking person. Unafraid of things that could befall her body. Exceedingly adept at languages, except for English, which she considered messy. She hated a mess. She hated ignorance, too––or, rather, hated finding it in herself about something she felt she should already know. She hated inconsistencies in people and stories alike. She hated rudeness, and strangers who acted too familiar, and friends who turned out to care less about you than you cared about them. But she liked animals. And keeping busy. And she loved me.

– Téa Obreht: The Morningside

Saan harvoin lahjaksi kirjoja, sillä harva uskaltaa valita minulle luettavaa. Siksi ilahduin erityisesti, kun mieheni toi työmatkalta tuliaisena kirjan. Hän oli kirjakaupassa kysynyt suositusta ihmiselle, joka lukee kaikkea ja koko ajan. 😅 Yllättäen kyseessä oli romaani, josta en ollut kuullutkaan, joten nappiin meni. Téa Obrehtin kolmas romaani The Morningside osoittautui omaperäiseksi ja vangitsevaksi lukukokemukseksi – se on tunnelma- ja henkilövetoinen dystopia, jossa lapsen näkökulma rajaa myös lukijan ymmärrystä vallitsevasta maailmantilanteesta.

Romaani sijoittuu lähitulevaisuuteen, johon ilmastonmuutos on jättänyt jälkensä: rannikkokaupungit ovat osin veden vallassa, ja elämä muistuttaa jotain välitilan ja varjojen yhteiskunnan välistä. Island City, romaanin tapahtumapaikka, muistuttaa kosteaa ja ruostunutta Manhattania, jossa elämä jatkuu – tosin eri ehdoilla. Uudelleenasuttamisen nimissä kaupunkiin houkutellaan ihmisiä “Back Homesta”, parempaa elämää lupaavin iskulausein. Totuus on tietysti toisenlainen: epävarmuus, niukkuus ja näkymättömyys ovat uusien tulokkaiden arkea.

Päähenkilö Silvia on hiljainen, tarkka ja utelias 11-vuotias, jonka elämä on yhtä kysymystä. Miksi äiti ei koskaan puhu menneestä? Miksi he joutuivat lähtemään kotoaan? Ja miksi kaikki vaikuttaa jatkuvasti hieman vinolta, kuin maailma olisi peilikuva, jossa osa yksityiskohdista ei ole kohdallaan? Silvia ja hänen äitinsä päätyvät The Morningsideen, romahtamaisillaan olevaan pilvenpiirtäjään, jota nykyään asuttavat kodittomat, siirtolaiset ja toivonsa puoliksi jo menettäneet. Talon ylläpitäjänä toimii Silvian täti Ena, jonka tarinat ja muistot menneisyydestä avaavat tytölle aivan uuden maailman.

Obreht kirjoittaa maagisella tarkkuudella – ei fantasiaa, vaan arjen ihmeellisyyttä. Tarinankerronnalla on keskeinen rooli: Silvian täti Ena kertoo tarinoita heidän tuhoutuneesta kotimaastaan, luonnon kauneudesta ja yhteisöllisestä elämästä, joka tuntuu kaukaiselta muistolta nykyisen niukkuuden ja yksinäisyyden keskellä. Obreht on kotoisin entisestä Jugoslaviasta, ja juuri sieltä kumpuaa romaanin folkloristinen aines – kertomusten paino, kulttuurinen kerrostuneisuus ja tunne siitä, että sanat voivat kantaa silloinkin, kun mikään muu ei kanna. Enan tarinoiden siivittämänä Silvia alkaa nähdä ympärillään enemmän kuin muut: mahdollisuuksia, merkkejä, mysteerejä. Hänen huomionsa kiinnittyy Bezi Durasiin, talon kattohuoneistossa erakkona asuvaan arvoitukselliseen naiseen, joka lähtee öisin kaupungille vaeltamaan kolmen valtavan koiransa kanssa. Bezi tuntuu kantavan mukanaan koko kaupungin unohtunutta historiaa – tai ehkä jotain vieläkin raskaampaa.

Obreht ei selitä liikaa, ja juuri se tekee The Morningsidesta niin kiinnostavan. Se ei ole perinteinen dystopia, jossa kerrotaan tarkkaan, mikä meni pieleen ja miksi. Se on pikemminkin intiimi ja rajattu kuvaus ihmisistä, jotka yrittävät pitää kiinni normaalista – määrittelemättömän kriisin jälkeen tai sen keskellä. Tunnelma on painostava, mutta henkilökuvaus lämmintä. Silvia on tarkkanäköinen ja havainnoiva lapsi, jonka kautta lukija saa kiinni ympäristön ristiriitaisuuksista: vapauden kaipuusta, epävarmuudesta, ystävyyden ja uhkan limittäisyydestä. Obreht ei luo niinkään juonta kuin maailmaa, joka hengittää syvään ja hiljaa. Luonnonläheisyys ja veden symboliikka toistuvat läpi teoksen – vesi uhkaa, mutta se myös kannattelee. Veden kaltaisesti tarina virtaa hitaasti ja kierteisesti, eikä aina ole selvää, mihin suuntaan ollaan menossa.

The Morningside on kertomus tytöstä, joka yrittää ymmärtää maailmaa, joka ei halua tulla ymmärretyksi – ja samalla kuvaus yhteisöistä, joita syntyy virallisten rakenteiden ulkopuolelle. Nopeatempoinen se ei ole, mutta viipyilevässä rytmissä piilee sen suurin lumovoima. Se ei tarjoa yksiselitteisiä vastauksia, mutta antaa paljon ajateltavaa: Mitä tapahtuu, kun yhteiskunnan rakenteet murtuvat? Millaisia uusia yhteisöjä syntyy raunioille? Ja ennen kaikkea – kenen elämä nähdään suojelun arvoisena? The Morningside on kuvaus siitä, millaista on kasvaa epävakaassa maailmassa, jossa ihmisyys löytää silti tapansa ilmentyä: ystävyydessä, tarinoissa ja pienissä vastarinnan teoissa.

Helmet-lukuhaaste 2025:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 5 – Kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle.

Téa Obreht:
The Morningside
Random House 2024

Sinua voisi myös kiinnostaa

Rachel Lyon: Self-Portrait with Boy

Johannes Anyuru: Ixelles

Richard Powers: Playground

Rachel Kushner: Creation Lake

Hanya Yanagihara: Paratiisiin

Kevin Wilson: Now Is Not the Time to Panic

Lydia Millet: A Children’s Bible

Diane Cook: The New Wilderness

Seuraa Kirjaluotsia

dystopia englanninkielinen helmet2025 helmethaaste lapsen näkökulma maahanmuutto pilvenpiirtäjä Téa Obreht The Morningside ympäristökatastrofi