Luettuani sattumalta Kent Harufin Tasangon laulun vuodelta 1999, tuntui siltä, että olin löytänyt kauan kadoksissa olleen ystävän. Valitettavasti kävi ilmi, että tuttavuutemme jää lyhyemmäksi kuin ehdin toivoa. Surukseni nimittäin huomasin, että tämä erityisen paikan sydämessäni varastanut kirjailija on jättänyt tämän maailman viime syksynä. Ennen poismenoaan Haruf kuitenkin teki jotain unohtumatonta. Saadessaan tietää sairastavansa parantumatonta keuhkosairautta, hän päätti kirjoittaa viimeisinä elinkuukausinaan vielä yhden kirjan. Postuumisti tänä keväänä julkaistu Our souls at night  on kunnianosoitus arkisille onnen hetkille, valonpilkahduksille kaiken harmauden keskellä. Odotan erityisellä hartaudella tämän kirjan lukemista, josta Ursula K Le Guin on arviossaan sanonut seuraavaa: “Many novels have been about the pursuit of happiness, but this one is luminous with its actual presence.”

Kent Harufilla on ilmiömäinen taito kuvata tavallisia ihmisiä elämässä jokapäiväistä elämäänsä. Maaseudun pikkukaupungin arjen kuvaaminen ei ehkä kuulosta maailman seksikkäimmältä romaanin aiheelta, mutta Harufin käsissä siitä syntyy ihmeen kiehtova maailma. Tässä kirjassa ei ole ripaustakaan yliluonnollista tai selittämätöntä, mutta silti tuntuu lähes pakottavalta luokitella tämä maagiseksi realismiksi: Harufin kerronta on vain niin todentuntuista, että se tuntuu lähes maagiselta.

Kaikki Harufin kirjat kertovat kuvitteellisen Holtin pikkukaupungin ihmisten elämästä, jossain päin Coloradon maaseutua. Tasangon laulussa seurataan muutaman holtilaisen risteäviä polkuja. Paikallisen koulun opettaja Guthrie jää yksin kahden poikansa kanssa, kun lasten äiti vajoaa asteittain masennukseen ja jättää perheensä. Yksi koulun oppilaista, 17-vuotias Victoria, huomaa olevansa raskaana eikä äiti enää suostu päästämään tyttöä kotiin. Apu löytyy yllättävältä taholta: kaksi iäkästä poikamiesveljestä ottavat tulevan teiniäidin asumaan luokseen maatilalleen. Erikoisen kolmikon yhdistävänä enkelinä toimii opettaja Maggie Jones.

Kirjan henkilöiden hyvyys ja hauraus koskettivat. Erityisesti rakastuin McPheronin veljeksiin, Raymondiin ja Haroldiin, jotka alkujärkytyksestä ja muutosvastarinnasta selvittyään avasivat ovensa ja lopulta sydämensä haavoittuvaiselle nuorelle tytölle ja tämän sisällä kasvavalle uudelle elämälle. Nämä vähäpuheiset, kovaan työhön ja toistensa ja kasvattamansa karjan juroon seuraan tottuneet äijänkäppänät ovat ymmällään uudesta elämäntilanteestaan: miten käyttäytyä tämän herkässä tilassa olevan nuoren naisihmisen seurassa. Välillä Maggie joutuu sysäämään naisten seuraan tottumattomia veljeksiä oikeaan suuntaan: naisten kanssa pitää keskustella!

Ja niin molemmat McPheronin veljekset alkoivat kertoa teuraskarjasta ja valiomullikoista, hiehoista ja juottovasikoista ja selittivät nekin, ja näin he kolmistaan keskustelivat näistä asioista iltamyöhään. Juttelivat. Puhuivat keskenään. Ja uskaltautuivat hiukan käsittelemään erinäisiä muitakin asioita. Molemmat vanhat miehet ja seitsemäntoistavuotias tyttö istuivat maaseudulla ruokailuhuoneen pöydän ääressä kun illallinen oli nautittu ja astiat korjattu pöydästä, ja samaan aikaan ulkona, talon seinien ja verhottomien ikkunoiden ulkopuolella, alkoi kylmä sininen pohjoistuuli nostatella uutta ylätasangon keskitalven myrskyä.

Harufin kieli on hyvin yksinkertaista, mutta ehkä juuri siitä syystä henkilöiden tunteisiin on niin helppo samastua. Tunteita ei kuvailla puhki, vaan ne siirtyvät teoista ja tapahtumista kuin huomaamatta osaksi lukijan omia kokemuksia. Kovia kokeneet ja taas uuden järkytyksen kohdanneet pikkupojat Ike ja Bobby saavat päähänpiston lähteä ratsain tapaamaan niitä mukavia McPheronin setiä, joiden karjanerotuksessa saivat olla joskus apumiehinä. Helpotuksen tunteessa on helppo elää mukana, kun nämä kilometrikaupalla yhden hevosen selässä kahdestaan hortoillutta poikakultaa viimein löytävät yömyöhään perille ja raidallisessa flanellipyjamassa yllätetty Harold toteaa: “Hitto soikoon, pojat, sehän on paremmanpuoleinen ratsastusreissu.”

Harufin kuvaama arkielämä ei ole helpoimmasta päästä ja jokainen kirjan henkilö on joutunut kohtaamaan suuria vastoinkäymisiä ja menetyksiä. Miten sitkeää tekoa he ovatkaan! Harufin kuvaama maalaiselämä ei ole myöskään romantisoitua kuvaelmaa, vaan rehellistä ja kaunistelematonta puurtamista käsi kyynärpäätä myöten hiehon sisällä. Rankoista teemoistaan huolimatta Harufin maailma ei ole synkkä, vaan täynnä hyvyyttä, valoa ja lämpöä. Tämä kirja ei välttämättä tempaa mukaansa ensimmäiseltä sivulta, vaan hivuttautuu huomaamatta lähelle sydäntä ja nappaa kiinni. Yhtäkkiä sitä huomaa jättävänsä väliin illan elokuvan saadakseen elää mukana coloradolaisessa karjanerotuksessa. Kirjastossa odottaa noutoa jo seuraava Haruf, Jo ilta on, joka on Tasangon laulun itsenäinen jatko-osa. Vielä on muutama Holtista kertova romaani jäljellä. Kun olen lukenut ne kaikki, uskon, että sana Holtittomuus saa minun elämässäni täysin uuden merkityksen.

Kent Haruf: Tasangon lauluKent Haruf: Tasangon laulu
Plainsong (1999), suom. Kalevi Nyytäjä.
WSOY 2000.

Tietoa kirjoittajasta

Kirjaluotsi on valmentaja ja viestijä, joka hengittää kirjallisuutta ja uskoo kaikenlaisten kirjojen ja tarinoiden elämänlaatua parantavaan voimaan. Kirjaluotsi kuvaa omia kokemuksiaan mieltä avartaneista tarinoista.

Jätä vastaus.