Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

Ariellen lähdön jälkeen olen tuntenut olevani upoksissa. En pääse takaisin pintaan. En ole mennyt suruterapiaan. Mutta löydettyäni Tennysonin aloin etsiä surusta kertovaa kirjallisuutta. Tennysonin jälkeen luin Thomas Hardya, Hardyn jälkeen C. S. Lewisia, Lewisin jälkeen Joan Didionia. Luin Antigonen yhdellä istumalla eräänä iltapäivänä, kirjaston pinojen keskellä. Kuljetin Audenia taskussa. Kokeilin kaikkia mahdollisia metaforia. Suru on salaisuus. Suru on raskas. Suru on näkymätön mutta kaikkialla. Suru iskee ilmat pihalle. Jotkin tuntuivat aivan vääriltä, aivan kuin kirjoittajalla ei olisi ollut lainkaan tietoa koko asiasta, jotkin olivat kuin suoraan minun kynästäni.

Vaimon kuolemasta kertovassa kirjassaan Lewis kirjoittaa: Kukaan ei koskaan kertonut minulle, että suru muistuttaisi näin paljon pelkoa. En pelkää, mutta tunne on sama kuin jos olisin peloissani. Sama vapina vatsassa, sama levottomuus ja haukottelu. Nieleskelen jatkuvasti. Luettuani sen olin hämmentynyt. Oliko suruni pelkoa? Mistä ihmeestä voi tietää, kumpi on kumpaa?

– Tara Menon: Upoksissa

Tara Menonin esikoisromaani Upoksissa rakentuu kahden aikatason varaan: lapsuuden intensiiviseen ystävyyteen ja aikuisuudessa hiljalleen pintaan nousevaan suruun. Jo lähtöasetelma on vahva. Pienenä äitinsä menettänyt Marissa muuttaa meribiologi-isänsä kanssa Thaimaahan, missä hän kohtaa Ariellen – ystävän, jonka kanssa maailma avautuu vedenalaisena, kirkkaana ja lähes rajattomana. He oppivat sukeltamaan, nimeämään rauskuja ja hengittämään samaa rytmiä, kuin kahden ihmisen välinen yhteys voisi todella ulottua hengitykseen asti. Sitten tulee aalto, jota ei voi hallita. Vuoden 2004 tsunami katkaisee jotain, mitä ei oikeastaan voi katkaista ilman, että se jää elämään toisaalle, kehoon ja muistiin.

Romaanin nykyhetkessä Marissa elää New Yorkissa, kaupungissa, joka valmistautuu hurrikaani Sandyn tuloon. Ulkoinen uhka toimii peilinä sisäiselle: menneisyys alkaa nousta pintaan, ei yhtenä selkeänä muistona vaan sirpaleina, jotka pakottavat katsomaan uudelleen sitä, mikä on jo tapahtunut – ja mitä ei ole koskaan kunnolla käsitelty.

Menonin romaanin ytimessä on ennen kaikkea ystävyys, mutta ei sellaisena kuin se usein kirjallisuudessa esitetään. Tämä ei ole vain kahden ihmisen välinen side, vaan kokonainen maailma, joka rakentuu yhteisistä kokemuksista, luonnosta ja jaetusta katseesta. Arielle ei ole pelkästään ystävä, vaan lähes myyttinen hahmo, johon kiteytyy jotain vapaudesta, rohkeudesta ja ehkä myös menetetystä viattomuudesta. Tässä on romaanin yksi kiinnostavimmista jännitteistä: kuinka kuvata jotakin niin suurta ja merkityksellistä ilman, että se muuttuu liian täydelliseksi.

Keskeiseksi nousee myös suhde luontoon. Meri ei ole vain tausta vaan aktiivinen voima – kaunis, elämää ylläpitävä ja samalla tuhoisa. Menon kirjoittaa koralliriutoista, meren eliöistä ja vedenalaisesta maailmasta tavalla, joka tekee niistä lähes käsinkosketeltavia. Samalla romaani muistuttaa niiden hauraudesta: siitä, miten nopeasti kaikki voi muuttua.

Kirjan loppupuolella tsunami kuvataan tavalla, joka tekee siitä lähes fyysisen kokemuksen. Vesi ei ole enää elementti, jota ihaillaan tai tutkitaan, vaan voima, joka vyöryy yli kaiken ja pyyhkii mukanaan niin paikat kuin ihmisetkin. Menon ei tyydy pelkkään katastrofin hetkeen, vaan kuvaa myös sitä seuraavaa sekasortoa: epätoivoista etsintää, kasaantuvia ruumiita ja epätietoisuutta siitä, kuka on selvinnyt ja kuka ei. Näissä kohtauksissa romaani muuttuu erityisen raskaaksi luettavaksi ja saattaa herättää ikäviä muistoja suomalaisiakin koskettaneesta katastrofista. Vuoden 2004 Intian valtameren tsunamissa kuoli yhteensä yli 200 000 ihmistä, ja uhrien joukossa oli myös 179 suomalaista.

Kerronnaltaan romaani liikkuu muistojen logiikalla. Se ei etene suoraviivaisesti, vaan palaa, kiertää ja viipyy. Tämä tekee lukukokemuksesta paikoin hengästyttävän ja paikoin etäisemmän, mutta samalla se tavoittaa hyvin sen, miten trauma ja menetys toimivat: ne eivät pysy menneessä, vaan pulpahtavat esiin yllättäen, kuin pinnan alta. Lopulta Upoksissa on romaani siitä, miten ihminen yrittää elää eteenpäin tilanteessa, jossa jokin olennainen on jäänyt taakse – tai ehkä oikeammin: jäänyt sisälle. Se kysyy, voiko surun kanssa oppia hengittämään samalla tavalla kuin ennen, vai muuttuuko rytmi väistämättä. Ja ehkä juuri siksi vedenalainen maailma on tässä niin keskeinen vertauskuva. Pinnalla kaikki näyttää tutulta, mutta syvemmällä liikutaan toisenlaisissa olosuhteissa, joissa on opeteltava uusi tapa olla olemassa.

Tara Menon on brittiläis-intialainen kirjailija, joka toimii englannin kielen apulaisprofessorina Harvardin yliopistossa. Upoksissa on hänen esikoisromaaninsa, ja sen käännösoikeudet myytiin hetkessä yli 30 maahan. Myös suomeksi kirja saatiin tuoreeltaan Kaisa Katteluksen suomentamana.  Menon on tulossa vieraaksi toukokuussa järjestettävään Helsinki Litiin.

Helmet-lukuhaaste 2026:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 42 – Kirjassa on sanoja tai lauseita toisella kielellä.

Tara Menon:
Upoksissa
Under Water (2026),
suom. Kaisa Kattelus
Siltala 2026

* Osta kirja Finlandia Kirjasta

Muissa blogeissa:
Kirjojen kuisketta

Sinua voisi myös kiinnostaa

Lina Wolff: Lihan aika

Alana S. Portero: La mala costumbre

Susan Choi: Flashlight

Richard Powers: Playground

Dolores Redondo: La cara norte del corazón

Laurent Gaudé: Hurrikaani

Seuraa Kirjaluotsia

esikoisromaani helmet2026 helmethaaste merentutkimus suru Tara Menon Thaimaa tsunami Upoksissa ystävyys