Pysähdy.
Katso heitä. Katso tarkkaan kuin katsoisit itseäsi, jos yhtäkkiä saisit tilaisuuden katsoa omaa elämääsi tyystin ulkopuolelta.
Mitä sinä näet? Näetkö nuoren pitkän pojan vai aikuisen, ohimoiltaan hennosti harmaantuneen miehen? Näetkö kauniin nuoren tytön vai aikuisen naisen, jolla on saturnuksenviivoja silmien ympärillä ja punaisen huulipunan tahrima keskipaikka ravintolapöydässä? Näetkö hänen parhaan ystävänsä, jonka silmät tarkkailevat jokaista pöydässä istuvaa, näetkö miten hänen sormensa tuon tuosta harovat talvesta sähköistyneitä hiuksia korvan taa, aivan kuin hän olisi kovin hermostunut? Ovatko he tässä toistensa kanssa vai toisiaan vastaan, kuin taistelevat metsot, vai rakastavatko he toisiaan, kukin omalla vinolla mutta rehellisellä tavallaan?
Näetkö, miten yksi heistä on kirkas, kuin valo olisi loistanut hänelle lapsuudesta asti, näetkö miten hän välkkyy ja on onnistunut tekemään itselleen suotuisia ratkaisuja?
Näetkö miten yksi heistä on varjoa, katoksen alla liikkuvaa hämärää?
Ja niin se äkkiä katoaa. Kuin hyvä ruoka lautaselta, viini lasista.
Aika ja hyvä, unenomainen hetki.
Katseet, joissa painavat sanoittamattomat asiat. Ne asiat, joista emme osaa puhua, koska ei ole olemassa kieltä, joka olisi kaikille sama.
Olemme elämämme sorvaamia, pieniä vajavaisia ihmisiä. Joku on valo, toinen siimes. Ja me istumme oman mielemme rakentamassa vankilassa.
Ja kun hyvä unenomainen hetki katoaa, kaikki jatkuu tietenkin kuten siihenkin asti.

– Tanja Brummer: Mitä en kertonut kenellekään

On hieman vaarallista ryhtyä kirjoittamaan arviota rakkaan ystävän esikoisromaanista. Vielä vaarallisempaa se on silloin, kun romaani kertoo kahdesta pitkäaikaisesta ystävästä, joista toinen on juuri julkaissut esikoisromaaninsa – ja ystävyyden keskeisiä tunteita on kateus.

Tanja Brummerin Mitä en kertonut kenellekään ei sentään ole autofiktiota, joten voin hengittää suhteellisen vapaasti. Romaani on puhtaasti fiktiivinen teos, kielellisesti hiottu ja vahvasti henkilövetoisesti rakentuva kuvaus yli 35 vuotta kestäneestä ystävyydestä. Siinä on kateutta, kyllä, mutta yhtä olennaisesti myös rakkautta, uskollisuutta, menetystä ja ennen kaikkea kaikkea sitä, mikä jää sanomatta.

Elise ja Rauna tutustuvat tyttöinä kaupungissa, jota romaanissa ei nimetä. Kovin suurta salapoliisityötä ei kuitenkaan tarvita sen tunnistamiseksi Lahdeksi. Paikkojen nimeämättömyys tuntuu olevan jonkinlainen kotimaisen nykykirjallisuuden trendi. Ehkä sillä pyritään osaltaan vähentämään houkutusta lukea kaikkea autofiktion linssien läpi: jos kirjailija on kotoisin samalta paikkakunnalta kuin hänen henkilönsä, alkaa lukija helposti etsiä muitakin yhtäläisyyksiä.

Tuttuihin maisemiin on kuitenkin luontevaa sijoittaa täysin fiktiivisiäkin ihmisiä ja tapahtumia. Brummer tuntee romaaninsa kaupungin, sen kadut ja ympäristöt, ja tapahtumapaikoissa on vahva eletyn todellisuuden tuntu. Tiedän myös kirjailijan tehneen taustatyönsä pikkutarkasti – hän on esimerkiksi selvittänyt, millainen sää tapahtumapaikoilla vallitsi romaanin eri ajankohtina.

Tyttöjen ja naisten välinen ystävyys on kirjallisuudessa loputtoman kiinnostava aihe. Sen ristiriitoja kuvataan usein kateuden kautta, ja kateus on vahvasti läsnä myös Brummerin romaanissa. Silti olisi liian yksinkertaista sanoa, että Mitä en kertonut kenellekään olisi romaani kateellisesta ystävästä. Elise ja Rauna ovat alusta asti kuin varjo ja valo. Rauna on valo: karismaattinen, eläväinen ja vapaa, ihminen, jota muut katsovat. Elise jää helpommin sivuun tarkkailemaan. Hänen elämäänsä varjostaa äidin varhainen kuolema, jota hän ei koskaan oikein osaa käsitellä edes läheisimmän ystävänsä kanssa.

Jos Elise kadehtii Raunaa, kaikkein kipeimmin hän kadehtii tältä äitiä. Raunalla on pulppuava taiteilijaäiti, Roomassa vietetyt kesät ja lupa kulkea omien halujensa perässä. Rauna viettää paljon aikaa Italiassa ja tuo italialaiset ystävänsä mukanaan Suomeen. Eliselle lumoavat italialaistytöt ovat jälleen yksi muistutus omasta pienuudesta. Raunalle kaikki näyttää tapahtuvan kevyesti ja luonnostaan, kun Elise itse tuntuu aina jäävän askeleen sivuun.

Ja sitten on tietysti poika. Eräs farkkutakkinen poika. Elise on nuorena kolmas pyörä Raunan ja Peetun ympärillä ja rakastuu salaa ystävänsä poikaystävään. Kun Rauna lähtee Italiaan, Peetu jää Suomeen kyselemään Eliseltä Raunan kuulumisia. Raunan ja Peetun suhde alkaa vaikuttaa yhä enemmän Peetun yksipuoliselta ihastumiselta, sillä Raunalla on Italiassa jo uusi poikaystävä.

Raunan poissaolo avaisi Eliselle mahdollisuuden lähestyä Peetua, mutta hän epäröi. Eikö se olisi ystävän pettämistä? Olennaista on, ettei Elise edes tiedä, kokisiko Rauna asian niin. Hän valitsee uskollisuuden, mutta valitsee samalla oman paikkansa varjossa. Taustalla on myös toinen pelko. Entä jos Peetu ei haluaisikaan Eliseä vaan rakastaisi aina Raunaa? Hylätyksi tulemisen pelko saa Elisen takertumaan ystävyyteen, joka tuottaa hänelle väistämättä uusia pettymyksiä. Suhteen epätasapaino käy vuosien mittaan yhä selvemmäksi. Rauna on Eliselle valtavan tärkeä, mutta Rauna ei tarvitse Eliseä samalla tavalla.

Romaanin nimi osuu suoraan sen ytimeen. Mitä en kertonut kenellekään on kirja kaikesta siitä, mitä ihmiset jättävät sanomatta ja joutuvat sen jälkeen kantamaan mukanaan. ”Me emme enää murehdi asioita, joita emme voi muuttaa”, Rauna kirjoittaa omassa romaanissaan. Elise sen sijaan murehtii – ja oikein huolella. Peetu on joskus nuorena sanonut hänelle: ”Sä oot raskas ja silleen syvä”, ja vielä aikuisenakin Elise analysoi kohtaamista kuin se olisi tapahtunut viime viikolla.

Myönnän, että välillä Elise myös ärsytti minua. Hän on niin kiinni vuosikymmenten takaisissa tapahtumissa, että tekee mieli ravistella häntä ja käskeä katsomaan ympärilleen. Hän ei tunnu kykenevän elämään siinä ajassa, jossa oikeasti elää. Mutta juuri tässä Brummer onnistuu tekemään Elisestä kiinnostavan henkilön. Ei hänen tarvitse olla lukijalle miellyttävä eikä hänen valintojensa järkeviä. Tällaisia lukkiutumia ihmisille syntyy. Kun ensimmäinen suuri rakkaus jää toteutumatta ja kaikki siihen liittyvä puhumatta, se voi kasvaa mielessä aivan toisiin mittasuhteisiin kuin eletyssä todellisuudessa.

Koko romaani suodattuu Elisen katseen kautta. Nykyhetkessä hän kertoo ensimmäisessä persoonassa, kun taas 1990-luvulle sijoittuvat jaksot kerrotaan kolmannessa persoonassa. Ratkaisu jättää Raunan tarkoituksellisesti hieman tavoittamattomaksi. Emme koskaan pääse hänen ajatuksiinsa, vaan tunnemme hänet sellaisena kuin Elise hänet näkee ja muistaa. Tämä on tärkeää myös kateuden kannalta. Onko Raunalle kaikki todella ollut niin helppoa kuin Elise ajattelee? Onko Rauna todella aina ollut se, jolla on enemmän, vai onko se tarina, jota Elise on kertonut itselleen vuosikymmenien ajan? Lukija ei saa varmaa vastausta – eikä tarvitsekaan.

Kun ystävyyteen on vuosikymmenten aikana kertynyt näin paljon sanomatta jäänyttä, tarvitaan lopulta vain yksi sysäys. Sen antaa Peetu, joka ilmestyy vuosien jälkeen takaisin ystävysten yhteiselle pelikentälle. Ironista kyllä, Elise saa itse hänen paluunsa aikaan, mutta ei kestä sen seurauksia. Vuosikymmenten vaikenemisen jälkeen sanainen arkku viimein aukeaa, eikä sisältö enää tule ulos siististi annosteltuna.

Nykyhetken rinnalla romaanissa sykkii 1990-luku. Sen maailma ei rakennu vain ajankuvaan vaan myös musiikkiin, jolla on kirjassa tärkeä rooli. Brummer kertoo jälkisanoissa musiikin auttaneen häntä löytämään kirjoittamiseen oikean tunnelman ja listaa kappaleita, joita hän kuunteli romaania tehdessään. Myös tekstissä musiikki kulkee henkilöiden mukana ja antaa nuoruuden kohtauksille oman vimmaisen rytminsä.

Brummer kirjoittaa tarkasti ja hallitusti, mutta romaani ei tunnu esikoisteokseksi varovaiselta. Sen vahvuus on psykologisessa katseessa ja siinä, ettei ystävyyttä typistetä sen paremmin tyttöjen väliseksi kateudeksi kuin elämänmittaiseksi sielunsisaruudeksikaan. Elise ja Rauna rakastavat toisiaan, mutta he myös satuttavat toisiaan. Ystävyys voi olla samaan aikaan valtava voimavara ja voima, joka pitää ihmistä väärässä paikassa.

Molemmilla olisi matkan varrella ollut monta hyvää hetkeä katsoa peiliin. Vielä enemmän olisi ollut hetkiä puhua. Siksi kaiken kateuden, rakkauden ja nuoruuden toteutumattomien mahdollisuuksien alta nousee minulle lopulta romaanin tärkeimmäksi aiheeksi puhumattomuus. Ihmissuhteet rakentuvat paitsi sille, mitä toiselle kerromme, myös sille, mitä päätämme jättää kertomatta. Joskus yksi vuosikymmeniä kannettu salaisuus voi saada ympärilleen kokonaisen vaihtoehtoisen elämän.

Ehkä Mitä en kertonut kenellekään onkin lopulta varsin vakuuttava muistutus siitä, ettei edes rakas ystävä osaa lukea ajatuksia.

Puhukaa, ystävät, puhukaa!

Tanja Brummer: 
Mitä en kertonut kenellekään
Avain 2026

Muissa blogeissa:
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Johanna Forss: Pidot

Satu Laatikainen: Hyvästi itä

Hanna Ryti: Kaatuminen

Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö

Maisku Myllymäki: Valvoja

Milla von Plato: Hyvää iltaa

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina

Seuraa Kirjaluotsia

1990-luku esikoisromaani kateus Lahti Mitä en kertonut kenellekään naisten ystävyys puhumattomuus rakkaus Tanja Brummer ystävyys