Iris olisi heti sulkenut yhteisötilinsä, ellei viestintätoimisto olisi edellyttänyt jatkuvaa digitaalista läsnäoloa. Mutta koska tili oli olemassa ajatukset palasivat siihen säännöllisesti, kuin kuminauhan vetäminä.

Monta vuotta sitten Iris liittyi yhteisöpalveluista tunnetuimpaan. Jälkikäteen mietittynä se oli kuin paluu koulun pihalle. Oli heti itsestään selvää, että palvelussa piti näyttää siltä kuin olisi paljon kavereita. Iris haali kontakteja työkavereista, entisistä asiakkaista, opiskelukavereista, sukulaisista, naapureista. Sitten se kaikki virtasi hänen edessään, lomamatkat, parisuhteet, työpaikat, sisustukset, kesämökit, masennukset, lemmikit, sairaudet, humalat, lasten koulutodistukset, omaisten kuolemat. Muutaman viinilasin jälkeen paljastuvat todelliset poliittiset kannat. Ketjukirjeitä muistuttavat viestit, joissa piti ottaa kantaa rintasyöpäpotilaiden puolesta – laita sydän profiiliisi äläkä kerro kenellekään miksi.

Kaikki, mitä oli aiemmin varjeltu salaisuutena, levitettiin avoimesti muiden nähtäville.

Viestintätoimistossa he ylistivät maailman muuttumista, mutta Iris mietti usein: olimmeko onnellisempia, kun tiesimme toisistamme hieman vähemmän?

Suvi Vaarla: Kadonnut aika

Suvi Vaarlan vuonna 2019 julkaistu esikoisromaani Westend kertoi ihmisen kokoisesti 90-luvun lamasta ja taloudellisen epävakauden vaikutuksista yksilöön. Se muistutti, että turvaverkon ulkopuolelle voi pudota kuka tahansa. Vaarlan toinen romaani Kadonnut aika on vahvasti kiinni tässä päivässä, mutta katsoo myös menneeseen – ei nostalgisoiden, vaan avoimesti kyseenalaistaen: olimmeko onnellisempia ennen kuin digitalisaatio pirstaloi arkemme? Romaanin neljä näkökulmahenkilöä pohtivat tätä omassa elämässään ja yrittävät kaiken hälyn keskellä löytää merkityksellisen yhteyden itseensä ja toisiinsa. Yksi kohtalokas tapahtuma kietoo yhteen Oton, Iriksen, Alexandran ja Lassen tarinat.

Otto on tietoturvakonsultti, joka tuntee tietoverkkojen pimeän puolen. Silti hän ei mahda mitään sille, että oma poika on ruutuaddikti ja karkailee saadakseen pelata puhelimellaan. Otto ajattelee, että lapset ovat oman aikansa kasvatteja siinä missä vanhempiensakin. Kasvatusta vaikeuttaa erilliset elämät ja eriävät mielipiteet pojan äidin kanssa. Poika syntyi yhden illan jutusta, eikä Otto ole aina ollut läsnä pojan elämässä. Oton elämän suuri rakkaus on Iris, mutta nyt hän on lähtenyt ja jättänyt Oton kaipaamaan. Iris taas on töissä viestintätoimistossa, jossa hän yrittää saada mahdollisimman paljon näkyvyyttä asiakkailleen. Vain yksi asiakas on halunnut kadota verkosta. Iris kokee suurta ristiriitaa työnsä ja omien arvojensa välillä. Hän uskoo, että ihmiset olisivat onnellisempia ilman sosiaalista mediaa.

Alexandra on Iriksen sisko ja au pairina Kalifornian Palo Altossa, jossa teknologiayrityksissä työskentelevät vanhemmat yrittävät kasvattaa lapsiaan ilman teknologiaa. Ei tietokoneita, ei älypuhelimia, ei nettiä, ei pelikonsoleita. Kun digitalisaation airueet haluavat kieltää kehittämänsä teknologian omilta lapsiltaan, mistä se kertoo? Lasse taas on tutkija, jonka väitöskirja on ollut tekeillä jo kymmenen vuotta. Työ ei edisty, kun huomio herpaantuu jatkuvasti kaikkeen muuhun. Hän uskoo, että ihmiset ovat tyhmentymässä, kun muisti on ulkoistettu taskussa kulkeville laitteille. Hän on huomannut sen myös itsessään. Työnteosta ei tule mitään, kun kirjoittamiseen pystyy keskittymään noin neljä minuuttia ennen kuin on palattava tutulle kiertoradalle: sähköposti, uutiset, pikaviestikanava, uutiset, yhteisöpalvelu, taas uutiset. Lasse jää koukkuun juoksemiseen, sillä fyysinen rasitus tuo elämään edes jonkinlaista selkeyttä. Tosin käytössä on tietysti hieno älykello, josta on koko ajan vahdattava kehitystä.

Elämme yhä verkostoituneemmassa maailmassa, jossa merkityksellisten ihmissuhteiden luominen tuntuu yhä haastavammalta. Vaarla kirjoittaa jälleen ihmisen kokoista tarinaa ja tuo kirjansa neljän henkilön kautta tunnistettavasti esiin yhteiskunnallisen muutoksen vaikutukset. Romaani kuvaa osuvasti digitalisaation läpivalaisemaa todellisuutta, joka on meille kaikille niin piinallisen tuttu: yksittäinen nettikatko tuntuu maailmanlopulta, ruutuaika on jokaisen lapsiperheen päivittäinen kiistanaihe, keskittyminen herpaantuu jatkuvaan uutisvirran ja kissavideoiden selailuun ja oikea elämä vilistää ohi ruutua tuijottaessa. Tässä romaanissa huomion herpaantuminen ruudun äärellä johtaa hyvin vakaviinkin tilanteisiin. Samalla romaani muistuttaa, että elämä voi olla hyvin sattumanvaraista, jokainen hetki voi muuttaa elämän suuntaa peruuttamattomasti. Siksi kannattaa olla läsnä ja antaa arvostusta niille asioille, jotka ovat elämässä nyt hyvin.

Olikohan tässä kirjassa myös jotain pahaenteistä? Luin kirjan syyslomalla ja juuri kun sain sen loppuun, astuin mökistä kalliolle ja nyrjäytin pahasti nilkkani. Huomioni ei kyllä ollut ruudussa, vaan vilkutin pojalleni enkä katsonut mihin astuin. Kuten Otto kirjassa sanoo: Elämästä ei tarvitse ymmärtää kuin pari asiaa: Ihminen menee helposti rikki. Ja kaiken oppimansa voi unohtaa. Tätä täällä mietin huteraa nilkkaa kuntouttaessani ja odottaessani, milloin saan taas flamencokengät jalkaani. Onneksi oma keskittymiskyky riittää vielä kirjojen lukemiseen ja pitkien tekstien kirjoittamiseen.

Suvi Vaarla:
Kadonnut aika
WSOY 2022

Muissa blogeissa:
Kirjakaapin kummitus

Sinua voisi myös kiinnostaa

Hanna Meretoja: Elotulet

Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa

Hanna Weselius: Sateenkaariportaat

Tuomi Kariniemi: Tulilintu

Saara Cantell: Kesken jääneet hetket

Suvi Vaarla: Westend

Seuraa Kirjaluotsia

digitalisaatio ihmissuhteet Kadonnut aika keskittymiskyky onnettomuudet Suvi Vaarla teknologia vanhemmuus