As I walked, I was thinking about the Great and Secret Knowledge, which the Other says will grant us strange new powers. And I realised something. I realised that I no longer believed in it. Or perhaps that is not quite accurate. I thought it was possible that the Knowledge existed. Equally I thought that it was possible it did not. Either way it no longer mattered to me. I did not intend to waste my time looking for it any more.

This realisation – the realisation of the Insignificance of the Knowledge – came to me in the form of a Revelation. What I mean by this is that I knew it to be true before I understood why or what steps had led me there. When I tried to retrace those steps my mind kept returning to the image of the One-Hundred-and-Ninety-Second Western Hall in the Moonlight, to its Beauty, to its deep sense of Calm, to the reverent looks on the Faces of the Statues as they turned (or seemed to turn) towards the Moon. I realised that the search for the Knowledge has encouraged us to think of the House as if it were a sort of riddle to be unravelled, a text to be interpreted, and that if ever we discover the Knowledge, then it will be as if the Value has been wrested from the House and all that remains will be mere scenery.

The sight of the One-Hundred-and-Ninety-Second Western Hall in the Moonlight made me see how ridiculous that is. The House is valuable because it is the House. It is enough in and of Itself. It is not the means to an end.

This thought led on to another. I realised that the Other’s description of the powers that the Knowledge will grant has always made me uneasy. For example: he says that we will have the power to control lesser minds. Well, to begin with there are no lesser minds; there are only him and me and we both have keen and lively intellects. But, supposing for a moment that a lesser mind existed, why would I want to control it?

Susanna Clarke: Piranesi

Piranesi asuu talossa, jota kutsuu myös maailmaksi. Talon labyrinttimaiset käytävät ovat loputtomia ja sen lukuisissa huoneissa on tuhansittain patsaita. Myös meri on vallannut talon, sen vuorovedet lyövät korkeina aaltoina lukuisissa portaikoissa ja mikä tahansa huone saattaa yhtäkkiä hukkua tulvan alle. Piranesi kuitenkin rakastaa taloa, sen loputonta kauneutta ja hyvyyttä. Hän on ylpeä voidessaan tutkia sen salaisuuksia. Hän on myös tietoinen, ettei Piranesi ole hänen oikea nimensä, vaan nimi, jolla häntä kutsuu talon ainoa toinen elävä ihminen, The Other. Heidän kahden lisäksi talossa on kolmetoista kuollutta, joiden jäänteistä huolehtimiseen Piranesi on liikuttavan omistautunut. Kaksi kertaa viikossa Piranesi ja The Other tapaavat ja keskustelevat. The Other haluaa tietää Piranesin tutkimuksista talossa ja miten projekti “Suurenmoisen ja salaisen tiedon” etsinnästä edistyy. Kun taloon yhtäkkiä ilmestyy kolmas elävä henkilö, kammottava totuus alkaa paljastua ja Piranesin tuntema maailma laajenee odottamattomilla tavoilla.

Kuulostaako oudolta? Susanna Clarken uusin romaani Piranesi on kieltämättä lähtökohdiltaan hyvin erikoinen. Kuuntelin kirjan näyttelijä Chiwetel Ejioforin lukemana äänikirjana ja alkuun olin aivan kuutamolla siitä, mitä kirjassa tapahtuu ja mihin tämä kaikki voi oikein viitata. Samalla kuuntelukokemus oli todella hypnoottinen ja Piranesin erikoinen maailma patsaineen ja lummehuoneineen veti vahvasti puoleensa. Tarina kerrotaan kokonaan Piranesin omien päiväkirjojen kautta. Niihin hän myös itse tukeutuu, kun huomaa unohtaneensa paljon asioita. Talolla tuntuu olevan sellainen vaikutus. Piranesi on myös luonut oman ajanlaskunsa. Ensimmäisissä päiväkirjoissa on sellaisia hänen mielestään erikoisia vuosilukuja kuin 2012, mutta uusimmat ovat selkeämpää muotoa “twenty-ninth day of the fifth month in the year the albatross came to south-western halls“. Albatrosseista puheen ollen, lintujakin talossa on ja Piranesi on oppinut keskustelemaan heidän kanssaan. Se on kuulemma helppoa. Yleensä linnut kyselevät vain: “Onko tämä syötävää? Entä tämä?”.

En halua sen enempää paljastaa kirjan juonesta, sillä sen viehätys perustuu mysteeriin, joka aukenee yhtä aikaa lukijalle ja Piranesille itselleen. Tosin lukija saattaa aavistella jotain hyvissä ajoin ennen Piranesia, mutta lopullinen “totuus” on takuuvarmasti yllättävä ja järkyttävä molemmille. Talon kauneus ja ihmeellisyys saavat rinnalleen myös muunlaisia sävyjä, mutta Piranesin rakkautta maailmaansa kohtaan ei mikään tai kukaan saa sammumaan. Tämä mielikuvituksellinen, kaunis ja yllättävä romaani jätti pitkän ja hyvällä tavalla hämmentävän jälkimaun. Piranesi on Susanna Clarken toinen romaani. Kahdesta taikurista kertova esikoisromaani Jonathan Strange & Mr Norrell on saanut monia palkintoja ja on myös ilmestynyt suomeksi (WSOY 2005, suom. Helene Bützow). Minulla se on vielä lukematta.

Helmet-lukuhaaste 2021:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 1 – Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa.

Susanna Clarke:
Piranesi
Bloomsbury 2020
Äänikirjan lukija: Chiwetel Ejiofor
Kuunneltu Audiblesta

Sinua voisi myös kiinnostaa

Bridget Collins: The Binding

Alice Hoffman: The World That We Knew

Heikki Kännö: Runoilija

Philip Pullman: The Secret Commonwealth (The Book of Dust Volume Two)

Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta

Seuraa Kirjaluotsia

äänikirja fantasia helmet2021 helmethaaste ihmeet päiväkirja Piranesi rinnakkaiset maailmat Susanna Clarke