menu Menu
Soili Pohjalainen: Ihon alla
Atena, Kotimainen kaunokirjallisuus, Pohjalainen Soili, Suomi 25/03/2022 2 kommenttia
Vivian Gornick: Erikoisen naisen kaupunki Edellinen Luiz Ruffato: Päättyy myöhäinen kesä Seuraava

– Noihin arpiin kannattaa sitten laittaa Bepanthenia tai jotain muuta rasvaista rasvaa, niin arvista tulee paljon siistimmät. Sitten ei harmita niin paljon. Myöhemmin ne arvet voi harmittaa, hoitaja sanoo Ainolle.

Hoitaja pystyy näkemään tulevaisuuden, jossa Aino ei viiltele. Se pystyy näkemään tulevaisuuden, jossa Aino on elossa eikä viiltele. Hoitaja ei tiedä, mitä sen sanat merkitsevät minulle.

– Ja muistat, että joku ratkaisu löytyy aina. Puhut vanhemmille. Mitä mä olen nyt tutustunut, niin sulla on vanhemmat, joille voi puhua. Puhut niille. Kaikilla ei ole semmosia vanhempia, hoitaja sanoo.

Tunnen olevani pieni koulutyttö, jota opettaja kehuu äidin kuullen. Tuntuu hirvittävän hyvältä ja samaan aikaan hävettää olla niin perso kehuille. Hoitaja kiskaisee verisen suojan roskikseen siltä telineeltä, jolla Ainon käsi äsken lepäsi. Sitten se katsoo minuun ja Lauriin.

– Tiedättehän te, että te ette ole tehneet mitään väärin. Tämä ei ole teidän syytä, hoitaja sanoo.

Mistä se sen voi tietää? Voiko se olla ihan varma? Voiko se luvata? Hoitaja ei varmaan voi ymmärtää, minkälaisia taikasanoja se meille sanoo. Kunpa joku olisi sanonut meille noin jo kauan sitten, silloin kun tämä alkoi.

Soili Pohjalainen: Ihon alla

Musta huumori on vaikea laji ja Soili Pohjalainen näyttää uudessa romaanissaan Ihon alla miten se otetaan suvereenisti haltuun. Parhaimmillaan huumori on valtavan terapeuttista ja itse ainakin koin tämän rankan perhetarinan äärellä vapauttavia naurun ja samaistumisen hetkiä. Pohjalaisen oman perheen kokemuksiin perustuvassa romaanissa niitä vapautuksen hetkiä todella tarvitaan, sillä teemana on lapsen ahdistus ja viiltely. Ihon alla kertoo Ainosta ja hänen perheestään ja sen kertojana toimii Ainon äiti, jonka huoleen, itsesyytöksiin ja raivokkaaseen selviytymistaisteluun lukija pääsee osalliseksi. Aino on 11-vuotias, kun hän ensimmäisen kerran helpottaa ahdistustaan viiltelemällä. Taustalla on koulukiusaamista, joka on niin epämääräistä, ettei siihen ole päästy kiinni koulussa tai kotona. Pian Aino muodostaa viiltelyyn tietynlaisen riippuvuussuhteen ja siitä tulee niin yleistä, että vanhemmat oppivat tunnistamaan milloin haavat vaativat tikkausta ja milloin selvitään liimaamisella. Pohjalainen kuvaa todella viiltävästi [sic] tilanteita, joissa tyttö löytyy huoneestaan keskeltä verilammikkoa ja äiti keräilee löytämiään teriä ja pyykkää verisiä patjansuojuksia.

Kirjassa korostetaan, että kyseessä on ihan tavallinen perhe, jossa vanhemmat ovat antaneet lapselle suojaa ja rakkautta eikä lapsi ole jäänyt mistään paitsi. Tämä on minusta tärkeää, sillä niin usein lasten ja nuorten oireilusta ja pahoinvoinnista syytetään kotioloja. Tietysti kirjan vanhemmatkin syyllistävät itse itseään ja perimäänsä ja yrittävät epätoivoisesti keksiä missä kohtaa kasvatus meni peruuttamattomasti pieleen. Onneksi matkan varrella löytyy niitä auttamisen ammattilaisia, jotka yrittävät tuota syyllisyystaakkaa keventää. Vaikka oman lapsen kanssa ei noin hurjia kokemuksia toistaiseksi ole, toisenlaisia haasteita kyllä. Tunnistin paljon samaa huolta, hämmennystä ja riittämättömyyden tunteita. Romaani ottaa kantaa myös siihen, miten vaikeaa apua on saada silloin kun sitä todella tarvitaan. Ainon ja perheen matka ammattilaisviidakossa on hidas ja turhauttava ja vastassa on holhoavaa puhetta ja empatiakyvyttömiä lääkäreitä. Lopulta käänteentekevää on kuitenkin käynti nuorisopsykiatrian osastolla ja hyvän terapeutin löytyminen.

Pohjalainen antaa tuulla myös parisuhteeseen liittyen. Vaikeissa tilanteissa vanhemmat kyllä vetävät yhtä köyttä, mutta silti Laurissa vaan ärsyttää ihan kaikki. Purkaukset miehen uusavuttomuuden nostattamasta vitutuksesta ovat kirjan humoristisinta antia. Huomasin lukiessani toivovani erityisesti näiden kohtien olevan fiktiota tai sitten avioliiton olevan niin lujalla pohjalla, ettei tällainen kirjallinen tylytys hetkauta sitä suuntaan tai toiseen. Kirjan Lauri päätyy lopulta terapiaan, jossa hänen todetaan sairastaneen masennusta lapsesta saakka. Romaanin huumori on tosiaan mustaa, mutta viattomampaakin iloa löytyy esimerkiksi katkelmista, joissa muistellaan tyttären sanomisia ja tekemisiä varhaislapsuuden ajoilta. Nämä ovat juuri sellaisia hellyyttävän hauskoja sattumuksia ja tokaisuja, joita vain lapsen villinä assosioivasta mielikuvituksesta syntyy ja joita toivoisi oman lapsen kohdalta kirjanneensa paremmin muistiin.

Nousen pelkääjän paikalta kuumana kesäpäivänä. Kierrän toiselle puolelle autoa irrottamaan Ainoa takapenkin turvaistuimesta. Aino jää epäröimään istuimelleen eikä meinaa uskaltaa lähteä paljasjaloin liikkeelle. Se rypistää nenäänsä sievästi ja kysyy minulta melkein kuiskaten:
– Onko täällä kusiaisia?
– Ei, ei täällä ole, vastaan.
– Entä paskiaisia? Aino kysyy sitten vilpittömästi.
Niitä nyt on maailma väärällään, ajattelen.
– Ei ole niitäkään.

Pohjalainen sanallistaa niin samaistuttavasti äitiyden, vanhemmuuden, parisuhteen ja ihmisenä olemisen kipupisteet, että monesti teki mieli huutaa mukana: JUURIKIN NOIN! Itse en osaa kiroilla ja usein vierastan kiroilua kirjallisuudessa, mutta tässä kirjassa jollain tapaa nautin äidin kiroilusta. Ulkoisesti luin kirjaa tyynenä ja hiljaa, ja sisäisesti ulvoin vuoroin itkusta ja naurusta ja päästelin kaiken patoutuneen moskan itsestäni ulos, kirosanoineen päivineen. Tämän kirjan lukeminen oli siis minulle todella puhdistava kokemus. Omakohtaisten rankkojen kokemusten purkaminen kirjallisuudessa tuntuu välillä lähinnä kirjoittajan omalta terapialta, mutta tämä romaani ei ainakaan minussa herättänyt mitään kiusallisia tunteita toisen tuskan tirkistelystä. Lukemista helpotti tieto siitä, että kirjan Ainon vastine oikeassa elämässä on päässyt vaikeista vaiheista yli ja on antanut siunauksensa tarinansa kertomiselle. Nuorten mielenterveyden häiriöt ovat valitettavasti viime vuosina lisääntyneet ja niistä on tärkeää kirjoittaa monenlaisia teoksia. Ihon alla toimii vertaistukena vastaavien haasteiden kanssa painiskeleville, mutta on ennen kaikkea taitavasti kirjoitettua ja vaikuttavaa kaunokirjallisuutta. Olen ollut Pohjalaisen fani esikoisromaanista Käyttövehkeitä lähtien, pidin valtavasti myös toisesta romaanista Valuvika ja Ihon alla nosti Pohjalaisen pysyvästi kotimaisen kirjallisuuden tähtikartalle. Nostan tälle upealle romaanille maljan kirjahyllyyni piilotettua Reader’s Ginia! 😜

Helmet-lukuhaaste 2022:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 31 – Kirjassa on jotain sinulle tärkeää.

Soili Pohjalainen:
Ihon alla
Atena 2022
Kirjastolaina

Muissa blogeissa:
Anun ihmeelliset matkat
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

Tilaa artikkelit sähköpostiisi

äitiys autofiktio avioliitto helmet2022 helmethaaste Ihon alla lapsen masennus mielenterveys musta huumori perhe Soili Pohjalainen terapia viiltely


Edellinen Seuraava

Vastaa

keyboard_arrow_up